XXVI
Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan. Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään selittää kummallista käytöstäni?
— En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa?
— Niin, miksi?
— Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta…
— En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.
— Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen liittolainen tässä surullisessa jutussa.
— Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani?
— Enpä juuri.
— Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään.
Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen, mitä hän itsekin oli joskus epäillyt.
— Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi.
Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään.
— Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua — harhanäky.
— Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. —
Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn?
— Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan.
— Ehkä…
— Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne kummalliseksi?
— Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa.
— Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole sairastuivat myös jälkeenpäin.
— En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi, ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin laulusta… ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä… ei, en voi sanoa, että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani. Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään, mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan.
— Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti.
— Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä, olevan minulle miksikään hyväksi.
Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen:
— Se vie meidät taivaaseen.
— Niinköhän?
— Vie, jos vain taivas on olemassa.
— Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen.
— En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät sinne.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä.
Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa, mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta.
— Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja lyyhistyitte sitten vasta.
— Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen.
— Ei, niin pitkälle en tahdo mennä.
— On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni rouva Moorekin..
— Hän on jo vanha nainen.
— Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin hänen pojalleen.
— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme. Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät merkitse mitään.
— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.
— Pelkään, etteivät voi.
— Niin minäkin.
Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen. Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään herra Heaslopia kohtaan.
— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.
— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan. Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys, että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan. Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus, jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?
— Tarkoitatteko opasta?
— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme. Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.
— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi äkkiä kiinnostamasta häntä..
— Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on maleksinut piirikunnassa?
— Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista.
Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen. — Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini. Voitteko lähteä heti Dilkushaan?
— Hetikö?
— Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää välittäkö minusta, sanoi Adela.
— Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen, selitti Fielding.
— On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan korjatuksi, sanoi toinen. —
Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin.
Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman käyttäytymistään tänä aamuna.
— Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme.
— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.
— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme. Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani; voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti teitä luolissa.
— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista,
Fielding selitti.
— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.
— Mielelläni, minuutin kuluttua…
— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen hotelliin.
— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. —
Luulin teitä heidän vieraakseen.
Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle, sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä täällä millaisia suunnitelmia haluatte.
— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa. Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.
— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.
— Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa vastuussa.
— Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta.
— Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden.
— Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin, sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan. Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut todellinen ihminen.
— Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme!
Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa. Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa, ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn, joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi, luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa korvaus, jonka India antoi hänelle.
Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä, juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested?
— Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi, Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin.
— Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän naisen loukattavaksi.
— Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en enää.
— No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee.
— Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin.
— Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, että
Fieldingin oli pakko katsahtaa häneen.
— Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua vapisuttaa.
— Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding?
— Hän haluaa tietysti tavata teitä.
— Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä.
— Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte.
Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti: — Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen. – Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi.
— Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi.
— Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään.
— Pyysikö hän minua tulemaan sinne?
— Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän, sanoi Hamidullah.
Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori oli osoittanut hänelle päivän kuluessa.
— Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannut
Adelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen.
— Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan.
— Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa. Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman äitinsä kuolemasta.
Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah melko välinpitämättömästi.
— Hän kuoli merellä.
— Helteeseen, luullakseni.
— Niin kai.
— Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa.
— Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän tietää sen. Lähdetäänkö nyt?
— Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta… He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin, Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa.
— Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti Quested saattoi pelastaa Azizin.
— Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin ja
Aziz rakasti häntä.
— Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen kehitystä.
Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin. Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa, haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan, että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin. Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa. Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa.
— Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi takaisin.
— Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan?
Fielding kumarsi.
— Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi.
— Heaslop odottaa teitä, luulemma.
— Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn kanssa… En osaa selittää sitä… Ettekö te sentään voisi osoittaa minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne?
Hamidullah kirosi äidinkielellään.
— Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo?
— En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä. Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää puhuttelemaan uudelleen Ronnyä.
— Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding, joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja pyytäkää hänet sisään.
Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut, puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen muuttunut nuorenmiehen asunnoksi —
Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni, että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen takaisin.
Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: — Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä sähkösanoma oli lähetetty?
— Adenista.
— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä
Adeniin.
— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin haudattu mereen.
Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa, minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä. Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?
— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n. 1/10 puntaa].
Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin — käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen taivaan.