XXXII
Egypti oli lumoava — vihreä kaistale mattoa, ja tuota kaistaletta pitkin käveli edestakaisin neljä erilaista eläintä ja yksi ja sama ihminen. Fieldingin oli asioidensa vuoksi pysähdyttävä sinne muutamiksi päiviksi. Hän nousi jälleen laivaan Aleksandriassa. — Kirkas sininen taivas, tasainen tuuli ja puhdas matala rannikkoviiva, kuinka suuresti ne erosivatkaan Bombayssa vallitsevasta sekamelskasta! Kreeta toivotti hänet sen jälkeen tervetulleeksi pitkillä lumipeitteisillä vuorijonoillaan, ja sitten seurasi Venetsia. Kun hän nousi maihin torille, kohotettiin kauneuden täyttämä malja hänen huulilleen ja hän tyhjensi sen tuntien olevansa uskoton. Venetsian rakennukset sijaitsivat kaikki oikeilla paikoillaan, kuten Kreetan vuoret ja Egyptin kedotkin, mutta kaukaisessa Indiassa ei ollut mikään oikealla paikallaan. Epäjumalien temppelien ja kömpelöiden vuorien keskellä hän oli unhottanut muodon kauneuden. Niin, voiko olla olemassakaan kauneutta ilman muotoa? Siellä täällä moskeoissa oli kyllä havaittavissa pyrkimyksiä muotoon, joka oli jäykistynyt liikkumattomaksi pelkästä hermostuneisuudesta, mutta mitäpä se oli näiden Italian kirkkojen rinnalla! San Giorgio tuolla saarellaan, jonka ilman sitä tuskin voisi ajatella kohonneen aalloista, ja Salute halliten sen kanavan suuta, joka ilman sitä ei olisikaan Canale Grande. Menneinä ylioppilaspäivinään hän oli kietoutunut San Marcon kirkon moniväriseen huntuun, mutta nyt tarjottiin hänelle jotakin, joka oli mosaiikkia ja marmoria kalliimpaa: sopusuhtaisuutta ihmistöitten ja sen maan välillä, joka kannatti niitä, sivistystä, joka oli noussut kaaoksesta, järjelliseen muotoon puettua henkeä, joka oli tullut yhdeksi lihan ja veren kanssa. Kirjoitellessaan postikortteja indialaisille ystävilleen hän tunsi, että he kaikki olivat tuomitut olemaan sitä iloa vailla, jota hän nyt tunsi, tätä muodon aiheuttamaa iloa, ja tiesi, että se oli vakava välimuuri. He olisivat kyllä nähneet Venetsian komeuden, mutta eivät sen muotoa, ja vaikka Venetsia ei olekaan samaa kuin Eurooppa, on se kuitenkin Välimerenkulttuurin sopusuhtaisen kokonaisuuden osa. Välimeri on ihmisen mitta. Kun ihminen poistuu näiltä ihmeellisiltä vesiltä joko Bosporin tahi Gibraltarin kautta, hän lähestyy jotakin eriskummaista ja suurenmoista; ja eteläisin portti johtaa kaikkein ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän käänsi sille vielä kerran selkänsä ja astui pohjoiseen menevään junaan. Kun hän sai katsella kesäkuun voikukkia ja tuhatkaunokkeja, hän tunsi, kuinka hänen sisimmässään heräsivät henkiin hiljaiset romanttiset unelmat, joiden hän jo aikoja sitten oli luullut kuolleen.