XXXI
Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan. Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita, joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan kertonut hänelle mitään samantapaista.
Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä. Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa. Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin hämmästyttävä uutinen, Cyril?
— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. — Kokouksessa päätettiin…
— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt, Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan, väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.
— Melkeinpä odotin sitä.
— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi. Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.
— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut tiehensä.
— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois, saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini. Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.
— Älä puhu niin liioittelevasti.
— Mitä tarkoitat?
— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.
— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.
— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon, rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.
— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen sinusta.
— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.
— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee minut tavattoman epävarmaksi.
— Mitä vihollisia?
Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi, että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas palvelija on vakooja.
— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.
— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?
— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.
— Eikä ole! Älä ole tyhmä.
— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.
Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi:
— Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin?
Olet sinäkin koko rumahinen!
Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?
— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin mitä syvintä epätoivoa.
— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut…
— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi sairaalaan?
-— Et suinkaan ole loukkautunut?
— Enhän toki.
— Jos olet, täytyy asia selvittää.
— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.
— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias.
Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.
— Syy oli kokonaan minun.
Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan. Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata tästä jutustaan.
— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren haudatkin.
— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta lähetämme hänet hänen perheensä luo?
— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.
Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin kanssa.
— Tuo Das mukanasi tänne.
— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.
— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja sillä hyvä.
He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta! Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. — Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.
— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle tulee päivällisvieraita.
— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme aio sekaantua.
Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. — Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento. Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin, sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.
Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion piakkoin matkustaa Englantiin.
— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.
— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko hullunkurinen.
— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?
— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.
— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta emmekö voisi puhua jostakin muusta?
— Miksei, mutta mistä sitten?
— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä, miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana. Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä. Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla on kolme lasta elätettävänään.
Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska kenelläkään ei ole mitään Indiaa.
Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.
— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun, sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.
— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni. Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä uskonnolliseksi runoilijaksi.
— Kuitenkin toivoin sitä.
— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?
— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä kirjoitettu runoja.
— Selitä tarkemmin.
— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.
— Runoilkoot he sitten siitä.
— Hindut eivät osaa runoilla.
— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun Englannin-matkastasi.
— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi toinen hymyillen.
Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen, menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. — Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.
— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet
Hampsteadissa.
— Mikä Hampstead on?
— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.
— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana. Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos vain sallit.
— Milloin haluat vaunut?
— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.
— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne, niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.
— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi. Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi. — Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia, mutta siitä ei ollut apua.
-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani typeryyden?
— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?
— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen sinuun.
— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.
Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.
— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.
— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?
— Huzoor, niitä tulee aina uusia.
— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.
Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha — koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.
— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?
— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle uudeltakin.
Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään — olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa. Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus, joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut häntä luolaan?… Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut totta, ja lähetti pois Hassanin.
Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana, jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin. Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.
Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään, johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä — siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta. Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina. Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa toimessa kaukana täältä».
Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi: »Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi, kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». — »Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa. Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.