XXX

Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö, nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz myöntyi kumpaankin.

— Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt! Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin, mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten.

— Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi.

— Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan.

— Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne, uskontoon katsomatta.

— Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se?

— Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja.

— Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. —
Kas, tässä… Eikö tämä ole runoa parempi?

— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.

— Olette äärettömän kohtelias tänään.

— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina ivallisuutta käytöksessänne.

— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on arkipäiväistä.

— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.

— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna, sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin, jota ruma todellisuus ei voinut turmella.

— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.

— Mistä hän oli kuullut siitä?

— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?

Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen? Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin, vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.

Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin. — Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi, he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa?

— Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni.

— Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia.

— Mutta eivät indialaisissa valtioissa.

— Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin, luulemma; muuta eroa ei ole.

— Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon.

— Nyt menet aivan liian pitkälle!

— En niinkään pitkälle kuin Ram Chand.

— Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa sinulle kunnollista palkkaa.

— Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni vierasta.

— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —

— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei puhuta enää siitä asiasta.

— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi, lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.

Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa. Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.

— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?

— En.

— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä tervehtimässä häntä… melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen mukaan ainakin.

— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.

— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?

— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani. Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.

— Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua.

— Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi.

— Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee mitään.

— He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen varalta.

— Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat, jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin, mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän, kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan».