XXIX
Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse ollut erikoisen valistunut.
Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle.
— Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia, mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti, koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa. Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka eivät kuuluneet hänelle.
Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin. Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: — Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön, mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä?
He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. — Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen, selviäisin kaikista vaikeuksista.
— Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti. Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia kohtaan yleensä.
Neiti Quested myönsi sen.
— Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta perustettu hiekalle.
— Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested.
Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta, koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä.
Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä. Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se, mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. — Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti.
Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding »liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun, Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään, mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti Questediltä korvausta.
Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon. Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä, mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle? Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista, minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa. Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.
Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen haluavan puhutella teitä.
— Lähden heti sinne.
Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. — Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin — ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei… ja nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?
— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä. Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto, mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen kyynillinen.
— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata – – –
- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan sanan.
— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.
— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.
— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore — hän tiesi.
— Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä?
— Ehkä telepatiaa.
Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia! Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä.
— Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin.
— Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle. Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea, mitä tarvitsette.
— Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt. Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka.
— Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti.
— Azizkin oli ihastunut häneen.
— Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää, ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi.
— Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa.
— Niin minäkin.
Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä, että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta, nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat, joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta maailmasta tulevilta viesteiltä.
— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen, vakuutti Fielding.
— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme joskus vielä.
— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.
— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?
— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.
— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!
Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.
Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.
— Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen tavannut tuota nuorempaa haaraa.