XXXV
Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli, jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa. Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä jutteluaan.
Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa. Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa, sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli painumassa laaksoon.
He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja. Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin, että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa, jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja sateesta.
Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin. Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla, mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen korkeutensa vointia.
— Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri.
Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri, yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä, sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota, mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma, jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen.
— Heitänkö kivellä? kysyi Karim.
— Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia?
— Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa. Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita, minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan.
Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen, mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle. Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo, ovatko herrat joutuneet pulaan?
Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä.
— Istuutukaa vesilätäkköön, sir… niitä on täällä aivan tarpeeksi. Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies.
— Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään.
— Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun asettuneen asumaan sinne.
— Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on inhoittava.
— Kyllä tuota tietä pitkin.
— Etkö sinäkin tule mukaan?
Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa, minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä.
— Mitä kuuluu, Aziz?
— Terveyteni on mainio kuten ennenkin.
– Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä?
— Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt?
— Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi kuin toinen.
— Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni.
-— Missä hän sitten oleskelee?
— En tiedä.
Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota.
— Todellako?
– Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä soutelemaan.
— Siellä on kaksikin venettä.
– On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa.
Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana.
— Kaikki airotko?
— Hän on hyvin voimakas mies.
— Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta.
— Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan kirjettäsi.
— Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat kulkuetta?
— En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta.
— Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan. Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani tahtoivat näyttää meille kaiken.
— Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä.
— Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo.
— Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding.
— Kuka taivaan nimessä on herra Quested?
— Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli?
— Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin?
— Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä.
— Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär?
Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin.
— Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi.
— Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on.
— Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti puolestasi.
— Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta.
— Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen, mutta… mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi» minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä.
Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista ystäväkseni.
Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt naimisiin Cyrilin kanssa.