XXXVI

Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta. Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä, että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi, ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä, jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä. Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi aiheuttaa riitaa tai tuskaa.

Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten.

Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah, sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn. Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi.

— Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut hyvin ikävään asemaan.

Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään, hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii, mutta nyt on pyhä juhla.

Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu. Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi. Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä. Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja, joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa keskustelua, eipä edes ystävää.

Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa, joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn. Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken, sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku — vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa, oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä.

Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin, lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä, kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.

Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla. Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen. Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje, kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua». Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika, että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon — tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se, että kaiken takana ovat juutalaiset».

Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä »Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus. Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä, hän sai aikaan melkoisen hälinän.

— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.

Ralph Moore tuli huoneeseen.

Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.

— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.

— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä niin. Niitä pakottaa.

Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar Nureddiniä.

— Te sanoitte aamulla…

— Taitavimmatkin lääkärit saattavat erehtyä. Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, jotta voin tarkastella niitä lampun valossa. Minulla on vähän aikaa.

— Ai —

— No, mitä nyt?

— Teillä on niin kovat kädet.

Aziz hämmentyi ja katsahti käsiinsä. Tuo kummallinen nuorukainen oli oikeassa. Aziz pani kätensä selkänsä taakse, ennenkuin vastasi harmistuneemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli: — Mitä hittoa minun käteni liikuttavat teitä? Kuinka omituinen lausunto? Olen taitava lääkäri enkä aio tehdä teille pahaa.

— En tarkoitakaan tuskia, sillä niitä ei ole olemassakaan.

— Olemassakaan?

— Ei todellisuudessa.

— Mainioita uutisia! niiskautti Aziz.

420

421

— Mutta julmuutta on.

— Otin mukaani voidetta, mutta en käsitä, kuinka sitä oikeastaan voidaan levittää kipeille paikoille teidän nykyisessä ärtyneessä tilassanne, Aziz jatkoi hetkisen kuluttua.

— Sallikaa minun itseni tehdä se.

— Ei käy päinsä. Vien voiteen mukanani takaisin apteekkiin. — Hän lähestyi nuorukaista, mutta tämä peräytyi pöydän taakse. — Kuinka tehdään? Annatteko minun hoitaa noita pistonjälkiä vai turvaudutteko mieluummin englantilaiseen lääkäriin. Asirgarhissa on sellainen. Mutta Asirgarh sijaitsee neljänkymmenen mailin päässä täältä ja Ringnodin pato on särkynyt. Siinä nyt näette, millaiseen tilanteeseen olette joutunut. Luullakseni on parasta, että keskustelen teistä herra Fieldingin kanssa, koska suvaitsette käyttäytyä näin lapsellisesti.

— He ovat veneretkellä, sanoi Ralph ja katseli ympärilleen hakien apua.

Aziz koetti näyttää äärettömän hämmästyneeltä. — Toivon, etteivät he ole lähteneet Mauhun päin. Tällaisena yönä voi väkijoukko helposti kiihtyä. Ja aivan kuin hänen väitteensä tueksi kuului samalla häliseviä ääniä. Kulkue lähestyi vankilaa.

— Teidän ei pitäisi kohdella meitä tällä tavoin, sanoi Ralph uhmaavasti, ja tällä kertaa oli Azizin pakko vaieta, sillä vaikka ääni olikin pelästynyt, oli se kuitenkin luja.

— Millä tavoin?

— Tohtori Aziz, me emme ole tehneet teille mitään pahaa.

— Vai niin, tiedätte siis nimenikin. Niin, minä olen Aziz. Aivan niin, teidän erinomainen ystävänne, neiti Quested, ei tietystikään tehnyt minulle mitään pahaa Marabarissa.

Kaikkien valtion tykkien jyminä, kun ne äkkiä laukaistiin, vaimensi hänen viimeiset sanansa. Vankilan pihalta ammuttu raketti antoi merkin. Vanki oli vapautettu ja suuteli nyt laulajien jalkoja. Ruusunlehtiä putoilee taloista, pyhiä ryytejä ja kokospähkinöitä kannetaan esille… Nyt oli juhlan ensimmäinen osa lopussa; Jumala oli laajentanut temppelihän ja pysähtyi hetkiseksi riemuiten. Ristiriitaisia ja sekavia huhuja vapahduksesta saapui vieraskotiin. Näytelmä kiinnosti Azizia ja Ralphia niin suuresti, että he menivät ulos kuistille äkillisen ilotulituksen houkuttelemina. Linnoituksen pronssitykki lähetteli yhä salamoitaan, kaupunki oli valomerenä, jossa rakennukset näyttivät keinuvan, ja palatsi oli saanut ikäänkuin siivet. Alempana väreilevä vesi, vuoret ja taivas eivät olleet vielä mukana; toistaiseksi vain pieni määrä valoa ja laulua taisteli maailmankaikkeuden muodottomien massojen joukossa. Laulu kävi kuultavaksi vain sen alituisen toiston vuoksi. Kuoro toisteli ja käänteli edestakaisin jumalien nimiä.

Radhakrishna

Radhakrishna

Krishnaradha

Rahdakrishna

Rahdakrishna,

Radhakrishna,

Radhakrishna,

Radhakrishna.

se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui raudoitettuun keihääseensä.

— Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti, kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen?

— Ette.

— Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika?

— Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän.

— Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei?

— Voin.

— Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta. Olette rouva Mooren poika.

— Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi noussut ja tunkeutunut väkisin esiin.

— Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme eivät voi olla ystäviä keskenään.

— Tiedän sen. Eivät vielä.

— Onko äitinne kertonut minusta teille?

— On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä.

— Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään, kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz palvoi häntä ikuisesti.

— Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme. Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan, vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India. Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi.

Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa.

Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti.

Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi.

— Mitä — mitä tarkoitatte?

— Huovatkaa.

— Mutta eihän täällä ole mitään rajahia — ei mitään.

— Huovatkaa, niin ymmärrätte tarkoitukseni.

Se oli kovaa työtä Azizille vastatuulessa. Mutta hän pani merkille nuppineulan pään kokoisen valopilkun, joka merkitsi vieraskotia, ja huopasi pari kertaa.

— Kas tuolla…

Kimalteleviin kuninkaallisiin vaatteisiin pukeutunut ruhtinas istui siellä korukatoksen alla yksinään pimeässä.

— En todellakaan tiedä, mitä tämä on, Aziz kuiskasi.

— Hänen korkeutensa on kuollut. Luullakseni on parasta, että palaamme heti takaisin.

He olivat aivan hautausmaa-niemen vieressä ja olivat puiden välitse katselleet suoraan rajahin isän haudalle.

Siinä selitys. Aziz oli kuullut puhuttavan kuvapatsaasta, joka äärettömillä kustannuksilla oli tehty niin eläväksi kuin suinkin, mutta hänen ei ollut milloinkaan ennen onnistunut nähdä sitä, vaikka hän oli useinkin soudellut järvellä. Oli olemassa vain yksi ainoa kohta, mistä voitiin katsella, ja sinne oli Ralph vienyt hänet. Hän souti nopeasti pois paikalta tuntien, että hänen toverinsa oli pikemmin opas kuin huvimatkailija. — Lähdemmekö takaisin nyt? hän kysyi.

— Kulkue ei ole vielä hajautunut.

— En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja ja he voisivat ehkä loukata teitä.

— Hieman lähemmäksi vain.

Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu. Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen oikeusjuttunsa aikana.

— Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa. Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi?

— Kyllä.

Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla. Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi, ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti — norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa. Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa, Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois, heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia, jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja, akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää, ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois, oli kaiken tämän vertauskuva.

Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan.

Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa!

Veneet törmäsivät yhteen.

Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa, ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen.

Törmäys oli lievä, mutta Stella, joka istui lähimpänä, kaatui miehensä syliin, kurottautui sitten eteenpäin ja heittäytyi Azizia kohden, jolloin hänen äkillinen liikkeensä kaatoi veneet. He solahtivat lämpimään matalaan veteen ja ponnistelivat kuiville korviahuumaavassa melussa. Airot, pyhä tarjotin, Ronnyn ja Adelan kirjeet kelluivat vierekkäin vedessä. Tykistö ampui, rummut pärisivät, norsut toitottivat ja ukkonen jyrähti kovasti kuin olisi moukarilla isketty taivaanlakeen.

429

428

Se oli huippukohta, mikäli India yleensä suvaitsee mitään sellaista. Sade sekaantui leikkiin koettaen kastella kaiken ja kaikki ja turmelikin hyvin pian kantotuolin kullalla kirjaillut verat ja nuo kalliit pyöreät liput. Muutamat soihdut sammuivat, ilotulitus ei syttynyt, laulaminen alkoi loppua, ja tarjotin ojennettiin jälleen professori Godbolelle, joka muitta mutkitta otti käteensä hieman siihen jäänyttä savea sivellen sillä otsaansa. Tehtyä ei saatu enää tekemättömäksi, ja sillä aikaa kuin tunkeilijat koettivat päästä kuiville parhaansa mukaan, alkoivat hindujoukot palailla epäjärjestyksessä kaupunkiin. Kuvakin kääntyi takaisin ja seuraavana päivänä se kuoli oman yksityisen kuolemansa, kun punaiset ja vihreät verhot vedettiin ruhtinaallisen pyhätön eteen. Laulua jatkettiin vielä jonkin aikaa… uskonnon repaleisia palasia… vaillinaista ja epädramaattista sekasotkua… »God si love». Kun muisteltiin kuluneen vuorokauden epäselviä tapahtumia, oli mahdotonta sanoa, mikä oli ollut niiden uskonnollinen sydän. Yhtä hyvin olisi voitu koettaa saada kiinni pilven sydäntä.