Entisyyden varjo

by E. M. Hull

IX

Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään, millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot, sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus, oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella, mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti, korisevasti.

»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen tajuttomaksi.

Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä, siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään. Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta, niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin — otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa, mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja esineitä yhtä toisensa jälkeen.

Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli, tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi, mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut. Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan yhden ainoan kysymyksen:

»Kuinka kauan?» tiedusti hän lakoonisesti.

»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.

Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen sisustuksen jälleen järjestykseen.

Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään, mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen ponnistelematta sen enempää vastaan.

Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.

Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.

Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa, sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä. Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi, kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton. Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä — minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke, jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous. Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä. Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili voimia ja opastusta.

Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään, mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty; taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian! Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se, että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui hyvin hiljaa.

Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin, kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään pakotti sietämättömästi.

Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota, jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset avioparit säästyivät.

Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt. Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä, ja jännityksen painamana oli hän murtunut, ei Gillian. Itsekkyys, jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?

Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa — jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta, ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.

Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.

Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä — pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.

Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä, katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain, ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua, torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän oli lopen kyllästynyt itseensä.

Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan, himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jota hän oli käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi, hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen, vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsi obin, joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi, että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista kuiskutusta — ja näky oli poissa.

Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.

Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.

Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi anteeksiantoa.

Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne, tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä. Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä vääryyden?

Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä, joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.

»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä heikkoudelle.

Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy kauniilla kasvoillaan.

»Enfin, mon brave, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen, laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.

»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti. »Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä, mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan, hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle ja istui päällesi — naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse, ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä — etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!» lopetti hän haltioissaan.

Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen. Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.

»Omar?» tiedusti hän levottomana.

Saidin silmistä katosi nauru äkkiä, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.

»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin. Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.

»Entä Safiya —?»

»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana — vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä», lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni. Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»

Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.

Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen. Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti, että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.

»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.

Said nyökkäsi.

»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria, jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa, mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin, ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten. »Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan englanninkielisiä sanoja.

Cravenia nauratti hänen harminsa.

»Ja sinä kun aloit menettää taistelukuntosi! Huono onni, sheikki.»

Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.

»Se muuttaa elämääsi — Omarin kuolema nimittäin», huomautti hän.

»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni», jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon. Grand dieu, millaista elämää!»

Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi — olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu. Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten, varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään, saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.

Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi, mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen naisvihaajansielunsa kammosi.

Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä tyrkyttämään neuvoja toiselle.

»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä». Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.

»Plaît-il?»

Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki, mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.

Arabialainen kohautti olkapäitään.

»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani, bien entendu! Ja viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä, sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.

»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.

»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä, ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta, hein?»

»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin. »Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»

Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili kiihkeästi vierasta poistumaan.

Lausuen hilpeän pilan komea Said lähti tottelevasti teltasta.