Entisyyden varjo

by E. M. Hull

VIII

Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä, jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.

Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta, mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä, samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan seinän varassa hänen lähellään.

Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä. Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin — Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli tyytyväinen siellä, missä Craven oli.

Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä hiljaisuus.

Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.

Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen — hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan. Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.

Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema, jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa, joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin konsanaan?

Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta. Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille, käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin, kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui kiduttavalta.

Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä. Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen, ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa. Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen hänestä.

Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta. Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies, joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä — kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää, kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta; siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.

Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään — halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut. Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.

Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten, senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.

Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli saapunut vasta viikko sitten.

Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa, juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen, joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana, laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli, että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa sheikin nuorempana poikana.

Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut keskeytyksissä.

Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan. Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.

Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi. Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa — saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta, intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.

Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö, jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti, oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta, jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.

Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi. Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa, joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa. Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville, mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio. Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli luultu kuolleiksi.

Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta, että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun, voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.

Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen. Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään, ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan, herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta Englantiin.

Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan, löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan valkeaan arkkiin.

Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä, voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi, mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien ajattelemista.

Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan, mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian, kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan. Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa, vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi nytkään.

Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta, täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää onnea monien ihmisten elämään.

Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen, vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.

Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta öiseen ulko-ilmaan.

Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.

»C'est bien toi, mon vieux! Olet tervetulleempi kuin konsanaan — vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien päässä, mon ami, mutta siitä lisää myöhemmin. Dame, kuinka olen ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni! Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa. Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa — epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan sodasta, bien entendu! Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää. Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä hevosta, ymmärräthän, mon ami, enemmän kuin ikinä osaisin naista rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen, ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.

»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.

»Jollainen sinä et ole», huomautti Craven hymähtäen.

»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said, heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi, visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän tuttavuutensa alkuaikoina.

Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa — esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa — vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.

»Mutta, mon cher, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa? Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä, mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin — voyez vous, minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.

»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»

Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti, suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.

»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.

Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti kasvot savupilven verhossa. »Pourtant, minä lähden mukaanne tänä yönä.»

Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi. Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen uuden savukkeen.

»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman levolliseen tapaan.

Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys. Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan tarkkailunsa.

Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin, eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.

Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot, väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka, mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä. Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta, tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus. Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.

Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan. Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa, ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.

Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä. Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.

Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään, ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.

Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa, hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.

»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»

»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?» lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.

Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut varukset.»

»Burnuusin — mitä varten?»

»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti, mon cher. Et voi lähteä tuossa asussa.»

»Miksi en?»

Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»

Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»

Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.

Sitten hän palasi telttaan ja veti taaskin eteensä kirjoitusvehkeet.

Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt rakkaus Gilliania kohtaan.

Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma, joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty, ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua. Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.

Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.

Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan, kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista, tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.

»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva Cravenin omiin käsiin.»

Silmäänpistävän vastahakoisesti ja hitaasti Joshio otti paksut kirjeet ja hypisteli niitä äänetönnä jonkin aikaa. Sitten hän äkkiä huudahti jotakin äidinkielellään ja sysäsi ne takaisin pöydälle.

»Minä tulen isännän mukaan», ilmoitti hän järkähtämättömän tyynesti ja loi Craveniin uhmaavan ja itsepäisen katseen.

Craven silmäili häntä hämmästyneenä. Vain kerran ennen oli nöyrä jaappanilainen esiintynyt omapäisesti, ja sen kerran muisto teki nyt suuttumisen mahdottomaksi. Hän osoitti heidän välillään pöydällä olevia kirjeitä.

»Olet saanut määräyksesi», virkkoi hän rauhallisesti ja torjui enemmän vastaväitteen nopealla, käskevällä eleellä. »Tee niinkuin sinua on käsketty, sinä uppiniskainen pikku pahus», lisäsi hän naurahtaen.

Nuhteita saaneen lapsen tavoin Joshio pisti jörösti kirjeet taskuunsa. Tukahduttaen haukotuksen Craven kiskoi saappaat jalastaan ja siirtyi vuoreen ääreen, katsahtaen kelloonsa.

»Kaksi tuntia, Joshio — ei minuuttiakaan kauempaa», mutisi hän unisesti ja vaipui uneen heti, kun hänen päänsä kosketti pielusta.

Runsaasti tunnin Joshio kyykötti liikkumattomana kantapäittensä varassa keskellä telttaa ja tarkkaili häntä naamiomaiset kasvonsa ilmeettöminä ja silmät väsähtämättömän tuijottavina. Sitten hän nousi varovasti pystyyn ja hiipi ulos teltasta.

Viimeisten kahden vuoden aikana Craven oli tottunut nukahtamaan muutamiksi tunneiksi, milloin ja missä vain saattoi. Nytkin hän nukkui syvää, sikeätä unta. Ja kun Joshio kahden tunnin kuluttua herätti hänet, ponnahti hän pystyyn heti täysin valveilla, lyhyen levon virkistämänä. Äänettömänä, mutta ei enää jörönä palvelija osoitti telttaan tuomaansa täydellistä arabialaisasua, mutta heilauttaen kättään Craven torjui itse ehdotuksen, hymyili ajatellessaan Saidin itsepäisyyttä ja pukeutui ripeästi. Lopetettuaan hätäiset valmistuksensa hän ehti vielä kummastella omaa mielentilaansa. Hänellä oli omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut ihan kiihkoton syrjästäkatsoja, ikäänkuin hänen henkensä olisi jo vapautuneena jostakin mittaamattomasta korkeudesta hyvin kylmästi silmäillyt sellaisen olennon puuhia, jolla oli hänen maallisen olomuotonsa ulkoasu, mutta joka ei häntä lainkaan liikuttanut. Hän tuntui olevan nykyisten tapahtumien ulko- ja yläpuolella. Hän kuuli, kuinka hän toisti aikaisemmin Joshiolle antamansa ohjeet, huomasi sanovansa jäähyväiset uskolliselle pikku jaappanilaiselle ja hieman ihmettelevänsä palvelijan näennäistä välinpitämättömyyttä. Mutta teltan ulkopuolella tämä kummallinen tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Viileä tuuli, joka tunnin kuluttua toisi päivänkoiton, puhalsi hänen kasvoihinsa, haihduttaen hänet vallanneen haavetunnelman. Hän hengitti syvään, katseli ihastuneena kaunista, kuutamoista yömaisemaa ja tunsi jälleen olevansa pirteän eloisa ja odottavansa kiihkeän innostuneena pian alkavaa yritystä.

Myöskin leirissä oli kiihtymys ylimmillään, ja vaivoin hän sai raivatuksi tiensä kuhisevan mies- ja hevostungoksen lävitse kokoontumispaikkaan, vanhan sheikin teltan edustalle. Melu oli korvia huumaava, ja kuopivat, hirnuvat hevoset pyörähtelivät ja teutaroivat joukon seassa, lisäten ahdinkoa. Suosionosoitusten kajahdellessa tehtiin englantilaiselle tietä, ja hän asteli sankkojen rivien välitse avoimelle kohdalle, jossa Mukair Ibn Zarrarah seisoi molempien poikiensa ja pienen päällikköryhmän ympäröimänä. He tervehtivät häntä luonteenomaisen juhlalliseen tapaansa, ja Said tarjosi välttämättömän savukkeen, luoden moittivan katseen hänen khakipukuunsa. Vähän aikaa he keskustelivat, ja sitten astahti sheikki eteenpäin käsi koholla. Miesten huudot vaimenivat, ja syntyi syvä hiljaisuus. Lyhyessä, kiihkottomassa puheessaan vanhus kehoitti heimoaan lähtemään taisteluun ainoan, armollisen ja laupiaan Jumalan nimessä. Ja kun hänen kätensä jälleen vaipui hänen kupeelleen, kajahutti kokoontunut miesjoukko valtavan huudon. Allah! Allah! Rajun riemuisena kohosi yhä paisuva huuto: kun soturit keikahtivat kiihtyneitten ratsujensa selkään, ohjasivat ne säännöllisiin riveihin ja vimmaisen innostuneina katselijatungoksesta heiluttelivat pitkiä pyssyjään ilmassa. Cravenille talutettiin upea, musta ori, ja sheikki silitteli kaunista, vavahtelevaa eläintä, hyväillen sen siroa päätä hermostunein sormin.

»Se on mieliratsuni, se kantaa sinua hyvin», jupisi hän, hymyillen ylpeästi katsellessaan, kun Craven käsitteli virmaa ratsua.

Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä, telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen, kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.

Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan, joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti, hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske, ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan sovittaa!

»Tulkaat minun tyköni, kaikki… raskautetut, niin minä annan teille levon.»

Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus? Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.

»Ken tulee minun tyköni, häntä minä en suinkaan heitä ulos.»

Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa, ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen, melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.

Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna, kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä, salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen» puupiirroksia.

Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön, jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana, mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta, joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä — häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan? Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä kertaa nähtävästi poissa.

Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan. Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin, mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen ajatuksiaan.

Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita, yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta, esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet. Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus, salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan jännittyneenä, odottavan, varovan.

Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen, Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin venytetty, läpitunkeva huuto: »Al-ilah-ilah-ilah.» Tämä valtava, juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta, ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi, jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan, keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti, kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset, sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle, levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue. Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun, oli niistä mahdoton erehtyä.

Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut, entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen huojennuksesta.

Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi; miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä ilme kauniilla kasvoillaan.

»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive. »Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.

»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin, ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.

Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen. »Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»

Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly- ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia, jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon, ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua, kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.

Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän muidenkaan!

Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja, ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.

Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty, vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen, noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa. Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.

Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen, antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen, hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella, kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen. Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä. Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa, ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.

Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten. Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa, innokkaasti osoittaen jotakin.

»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut sen ohitse kerran tai pari, ja minun — Allah! Selim — ja yksin!» huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.

Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä — sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut. Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta. Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä suonenvedontapaisesti vavahtaen.

Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.

»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä. Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu — tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen kiihkeän toivehikkaasti.

He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana, päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.

Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon. Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys, joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta. Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista, niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä, haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo kuudennen kerran.

Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle. Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse, se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä, ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.

Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö, syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen. Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.

Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.

Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä. Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon, joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä, mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi, ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja — törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen, hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä hän erotti vain sanat: »Ranskalainen… burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa, ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina, etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää, jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa, hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään, riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä, mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja, käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa. Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa. Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan, ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa, kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen, joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella; hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän meni tajuttomaksi.