Sheikin pojat: Romaani aavikoilta

by E. M. Hull

IX

Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä oli saattanut hiipiä.

Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä, mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta. Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia. Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään El-Hassissa.

Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.

Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä, vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi, uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä; hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti, mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli sydämensä olevan.

Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi. Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi, mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut café mauressa sattuneeseen mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.

Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä välähtäneestä vihan leimahduksesta.

Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen, kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki, mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen. Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.

Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus, jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän kysyi sitä itseltään.

Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?

Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.

Isäin synnit.

Hänen omansa ja nyt Pojun.

Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta, eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin raskaasti.

Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton, epätäydellinen elämä.

Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut, noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi? Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin, aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.

Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin että hänen sydäntänsä vihloi.

Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.

Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä, mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa, kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän Dianaan.

Vain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä suhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin, taipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa olevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä, eivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä muuttamaan ratkaisuansa.

El-Hassiin ei Diana saanut lähteä — hänen suostumuksellaan.

Rohkenisiko hän mennä ilman sitä?

Viimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen mieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli tullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen voimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt menettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta hänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.

Olisiko hänellä rohkeutta vastustaa sheikkiä nyt?

Kauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja sitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta rakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen sydämensä pohjalla.

Saattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia ponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia ohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa tahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi seuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä kannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun määräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena vastustamisena.

Antautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja vilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat kaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt noudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan omaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän aamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava omaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta hänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.

Varhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja sheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin ennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli kammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.

Ja puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska hän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin sinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi, tekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin puolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja mahdollisimman pikaisesti.

Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa. Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi. Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla, sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.

Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava — Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen, jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!

Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä, joka saattoi olla Isabeau de Chailles.

Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka raukka.

Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa. Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen muuttamaan yllensä ratsastuspukua.

Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle hengelle.

»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll? Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken vilkaisin sinne.»

Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin, hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.

Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli huulillansa pyörivän huudahduksen.

»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden — paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi ulos kuorestaan.»

Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.

»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»

»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut hänelle valinnan varaa.»

»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»

Diana ravisti hitaasti päätänsä.

»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun. Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä, luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä. Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla, hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän, kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet, me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä…» Hänen äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»

Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, joita hän ei enää jaksanut pidättää.

Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni, jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut. Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä, puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä, antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan, joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto, joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa Dianaan.

Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen! Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!

Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu — mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.

»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet vaiti.

»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut — sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen vaikeiksi meille kaikille.»

»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan. Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat ystävyksiä.»

Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.

»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm — ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva, jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa. Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot, ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan hänen ajatukseensa.

»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul, mihin tämä sekasorto lopulta vie?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken. »Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat ääneti.

Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi, ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi kiihkeästi kreivin puoleen.

»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä, kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja uskottava, että olen kiitollinen.»

Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta! Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista ilmettä.

»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»

Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä, Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän ystäviä kuin tiedätkään.»

Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen katseensa muuttui jälleen totiseksi.

»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä», ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire, eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville — mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»

»En mitään, Diane.»

»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»

»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin sittenkin varma, että olen oikeassa».

»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä Jumala, se on hirveätä!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan korviin saakka.

Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä hänen olalleen.

»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta, mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!» virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»

»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»

Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten. »Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti. »Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»

»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en mahda sille mitään, minun on mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»

»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut siitä mitään sinulle?»

»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin, mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.

Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani», huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa häntä hyväksymään lähtöäni — tant pis, minun on mentävä ilman hänen suostumustaan.»

»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»

Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul! Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin — nyt. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.

»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme tarvitse ketään muuta.»

Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa satulaan.

Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien väliin.

Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty, olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin suuttumuksen ajatteleminen.

Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint Hubertin puoleen.

»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»

Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»

Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.

»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää. Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii, ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin — kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi, kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja oli levoton sen johdosta.

Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi, Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa, ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa, ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi. Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut. Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen, onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin, elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen mietteensä uusiin uomiin.

Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.

Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden samoajassa. Kuka ja minne matkalla?

Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön, se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.

Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle, jonka laelta El-Hassi näkyi.

Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta. Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.

Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin seurassa heitä vastaan.

Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa, salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi, että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö, kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita tarpeita.

Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä, jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä! Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle kaksoisteltalle.

Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.

»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän lempeästi.

Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua, että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.

Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.

Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.

Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka istua kyyrötti keskellä lattiata.

Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.

Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento, sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön, mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi silmänsä, kärsien hirveästi.

Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.

Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut pystynyt?

Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.

Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi miesääni.

Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka saattoi kiihoittaa tytön muistia.

»Isabeau —»

»Maman!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.

»Maman», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen lapsen lailla valitti: »Maman, miksi et ole tullut? Kuulin sinun kirkuvan — mutta vain hän tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja pieksi minua —»

Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi, ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.

Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.

Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.

»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti, puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.

»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.

Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.

Hän kumartui ottamaan sen syliinsä.

»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»

Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä mustasukkaisen hellästi.

»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille, pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.

»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa väristessä hillittömästi.

Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni. En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.

Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»

Kimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.

»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?» nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä — hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut sen tähden, että hän on kuollut!»

Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan, nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.

»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.
Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,
kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?
Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin ajan.

Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse kiitävän kuulan vingahdus.

Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin, mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen ympärilleen.

Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden sykähdyksen ylitse.

Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.

Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:

»Raoul — miehet!»

»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi, huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»

Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä. Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä, tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.

Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.

Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi, kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä. Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka oli myöskin Dianan huulilla.

Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.

Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen, mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.

Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien minuuttien aikana.

Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.

Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi, hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan — hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.

Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon rusentamana.

Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.

Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää hiljaisuutta.

Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla, veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät kiivaasti keskenänsä.

Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä, mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui, kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava nopeasti.

Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema, mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.

Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä, ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.

Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.

Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli häntä kohti.

Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella, ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.

Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat kreivin puoleen.

Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli ikinä ollut.

Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän, Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän tulisi tajuihinsa?

Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.

»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»

Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »In cha Allah», vastasi hän stoalaisesti.

Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri. Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.

Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti. »Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti köytetty.

Kun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.

Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.

Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.

Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt, mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä päämääräänsä?

Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä, mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä anteeksi?

Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä, pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet kohtasivat toisensa.

Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan — ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua, kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan hälytyksen.

Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista vesileiliä.

Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan edessä.

Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen, ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan. Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.

Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies olikin sidottu.

Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli ollut siihen tilaisuus.

Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä, että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi häntä kestämään odotuksen jännitystä.

Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa, koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus, joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua. Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen mieleensä.

Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten, kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!

Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki tukahduttamaan hänet.

Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta, kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään lihaksiansa.

Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.

Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut sielu.

Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää totuuden.

Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut koskaan ollut aavistustakaan.

Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta. Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.

Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin, jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin ystävä. Miksi, voi miksi, oli hän ollut Raoulin murheen aiheuttaja? Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle. Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle, jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!

Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen rakkautta?

Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!

Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean valituksen.

Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.

Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi, katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita, kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin, oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.

Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa? Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. Raoulko kuolisi! Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman Raoulia?

Minkä tähden, minkä tähden ei apua kuulunut?

Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.

Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.

Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja hän tunsi rohkeutensa horjuvan.

Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö hänelle?

Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia, Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.

»Ahmed, Ahmed, tule luokseni!»

Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan, valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia, joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.

Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä rakkaimmat koko maailmassa.

Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja kiiruhtanut hänen luoksensa.

Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.

Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin vieressä.

»Ma mie, ma mie», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei ole tapahtunut vahinkoa…» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä. Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint Hubertin luokse.

Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.

»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet leiriin…» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää edes Dianallekaan.

Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa, tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.

Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti, osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt virui jörönä ja välinpitämättömänä.

Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana
Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.

Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti, rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.

Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!

Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten luokse ja syöksähti heidän väliinsä.

»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö on Isabeau de Chailles. Minä tiedän sen.»

Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä, katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.

»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan, kiljuen kuin mielipuolet.

Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.» Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.

Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle, ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.

Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.

Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.

»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos otat minut mukaan — olen kiitollinen.»