Sheikin pojat: Romaani aavikoilta

by E. M. Hull

VIII

Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari tuntia kestäneestä unesta.

Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa, kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.

Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän, vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.

Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se mies, jonka hän viimeksi oli tavannut café mauressa, oli hän ollut näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.

Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin. Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen kohtalonsa?

Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa raskasta jyskytystä.

Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.

Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut ratkaisematon.

Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta? Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi? Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —

Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö, jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa hän oli ollut?

Häntä puistatti inho hänen ajatellessansa café mauressa näkemiänsä tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.

Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»

Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa, oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita, pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.

»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te odotatte?»

Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa, kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.

Mutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.

Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.

»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra — joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.

Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord», myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.

»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.

Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman, vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt. Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman itsevarmana.

»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain, monsieur», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta pitkissä, ruskeissa sormissansa.

Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.

»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.

Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.

»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.

»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli enemmän kuin töykeä.

Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko», huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven, katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle ovelle.

Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa? Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin he pääsisivät asiaan, sitä parempi.

»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian- tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti. Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi vastaamaan toisen kysymykseen.

»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme — ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi, silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi — sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen, joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.» Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle, että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla selväsanaisempi?»

Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.

»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta, ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle, että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään, mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»

Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi, se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja päättäväisinä.

Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa, jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki, ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.

»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn. »Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut, ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»

Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen: »Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.

»Monsieur!»

»Missä hän on?»

Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti nopeasti ympäri.

»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.

»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —
El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.

Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi, tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»

Poju naurahti katkerasti.

»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »Bon Dieu, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä sinun, monsieur mon frère. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä, olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää tietoja tytöstä!»

Caryll kalpeni huuliansa myöten.

»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän pelokkaasti.

Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.

»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno. Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä, joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?

Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta, tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset, joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?

Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin yläpuolelle?

Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.

Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä! Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä — Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä, yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen ajatuksiansa.

Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.

Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei saanut tyttöä ajatuksistaan.

»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.

Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.

Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin, hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.

Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä, että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.

Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.

Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut olemaan hänen seuranaan.

Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi sitä kysyvästi eteenpäin.

»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin», änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?

»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä. »Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä. Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia. Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä, kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden käyttämisestä».

Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa, joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.

Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi, mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut. Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.

Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut kertoa hänelle.

Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.

Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut, vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen laoksensa.

Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen kyyneleisen, rukoilevan katseen.

»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty, mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin — niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä salaperäisyyttä enää kauempaa.»

Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.

»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju…» Hän keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»

Miehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.

»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia, hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja. Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä, kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton. Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana, on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.

Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä, silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.

»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on tehnyt, koska hän ei tahdo tulla lähelleni?»

Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.

Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä kiihkeän hellästi.

»Anna sen olla, ma mie!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu, mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.

»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää — hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.

Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan, puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle, huoaten raskaasti.

»Ei hän ole sinun, tämä poika, ma mie», virkkoi hän katkerasti, »vaan minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut, oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa hänen puhettaan.

Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa, koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen huuliltansa pusertuneena valitushuutona.

»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»

Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti tuskainen ilme.

»Grand Dieu, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät, millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono — kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän…»

Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen sanansa.

»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi, »et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä. Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed, tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle, pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.

Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli omiensa välissä.

»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän, hiljaa väristen.

Sheikki liikahti levottomasti.

»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle, että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti. Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein kuulumattoman kysymyksen:

»Miltä — hän — näyttää?»

Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.

»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis, joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee minut ymmälle.»

»Pitääkö hän Pojusta?»

Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.

»Entä Poju?»

»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian. Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, bien entendu, taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja. Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää, mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu — ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä voimakkaammaksi käyvä mielijohde.

Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.

»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»

Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi, jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.

»Mutta, Ahmed…»

Sheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.

»Ma mie, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — bon Dieu, ei, se on mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.

Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää, sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä, että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos jotakin — on…» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa.

»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta tänä aamuna.»

Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi — tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.

Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, ma mie, ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta, kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja, jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat muovanneet aamun varhaisina tunteina.

Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.

»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit — etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua — minulle.»

Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas. Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut varsin toiveikas.

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään. Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka hän aina sai osaksensa.

Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä peloitti.

Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän, puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä», jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.

Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa — voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse kärsi. »Mon ami…»

Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin, salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki hänen kasvonsa tutkimattomiksi.

»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa. »Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi, ennenkuin saatan tehdä mitään…» Hän katkaisi lauseensa ja puri huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.

»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää tämä surkea juttu.»

Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen. »En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»

Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen. »No nyt, Raoul.»

Saint Hubert veti tuolin likemmäksi.

»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä. Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin, omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä, jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed, ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta, jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut, väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö. Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä nimi.»

»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.

»Kunhan ensin sen todistan, mon cher», virkkoi hän säyseästi. »Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti — »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua, hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.

Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat tiukasti hänen kätensä ympärille.

»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin, murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt hänen luotansa».

Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä minä tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui teltasta tummenevaan hämyyn.

* * * * *

Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja, ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.

Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen, ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi, ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa. Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä, joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.

Gott im Himmel, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa, mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut, ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti, mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä, ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa, mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle, jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan? Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti. Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa, joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7, näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa hehkui vaarallinen kiilto.

»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä sinä tahdot», tokaisi hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit, mitä itse haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun kunniantuntoosi — du lieber Gott, jos olisin aavistanut, kuinka pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero seitsemän…»

»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.
»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»

»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»

Von Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.

»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä, minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla, vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän silmiensä välähtäessä äkkiä.

»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena. »Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät, millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten? Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»

Von Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.

»Me emme lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin. Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista. He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa. Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin. Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa, ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä, että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan. Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.

»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan. Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä, ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen», virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa. Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista tarkoitusta varten.»

Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään», vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»

»Kun!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin kasvoille.

»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut, ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.

»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»

»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä sinua. Ajattelen työtämme…»

»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy, jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi, kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi, jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»

»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen alueellensa meneminen on hulluutta.»

Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen huomautukset.

»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti, »ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät, ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle. Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.

Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla», virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota häneen.»

Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten toisaalle, naurahtaen äkäisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan, milloin ja missä heidän sopi.

Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.