Sheikin pojat: Romaani aavikoilta

by E. M. Hull

VII

Ainoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.

Muista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.

Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.

Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.

Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa puistatti vastoin hänen tahtoansakin.

Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti kuin halvinta seuralaistaan.

Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa olevaa raskasta taakkaa.

Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan ennen niissä nähnyt.

Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi. Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.

Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä, visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen vieläkin kireämmäksi.

Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa jännitystä.

Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan, ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse keppostensa seurauksista.

Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi, että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.

Dianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.

Hän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.

»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle päin.

Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat kahden puolen pöytää.

Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.

Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä, mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.

Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden, kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän kiiruhti sisähuoneeseen.

Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden katsellessa hänen hätäistä pakoansa.

Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi? Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen tuottaisi.

Temmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.

»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.

Poju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen ilme.

»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.

»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.

Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme, vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.

Tukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.

Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.

Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen seuraansa.

Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.

Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat guitounit, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja, jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta — pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää, joita Ramadan ja S'rir käyttivät.

Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.

»Mikäs uusi oikku tämä on?»

Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi katseensa toisaalle.

»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä sijaitsevan vähäisen keitaan.

Sheikki keikautti vihaisesti päätänsä.

»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.

Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan, kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.

Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.

Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa huomiseen —»

Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti. »Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.

Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin määräyksen.

Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia, jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.

Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean pelokkaina.

Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen hän katkerasti tunnusti.

Hän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.

Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.

Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?

Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa. Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.

Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa väistymään ja keikahti satulaan.

Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.

Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen rientäessä heidän kintereillänsä.

Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi nauttinut.

Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki, mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot, joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.

Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin, joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.

Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli ollut sheikin varjo.

Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen toisistansa.

Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.

Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.

Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.

Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti, raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.

Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah, jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen elinaikansa.

Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä — ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli oppinut vihaamaan?

Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.

Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät näköalan suppeaksi.

Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle. Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita, sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.

Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.

Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan jyrkkää vierua alaspäin.

Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion luokse.

Ja kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.

»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä, niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi vaimentavasti koholla.

»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.

Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa värähtivät tuskasta.

Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen — valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen, hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin kuuntelevan.

Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.

Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni telttaan.

Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan, puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon huojuessa laulun tahdissa.

Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen, suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin, milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat niin omituisen samannäköiset.

Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri, tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.

»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät, vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.

Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen uhkaavan liikkeen.

Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — ryöstämäsi», kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina kuuntelevan pojan sielua.

Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä peloittavan myrskyn kiiriessä.

Eikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.

Hyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä omituisesti.

»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän vapisevin huulin, »mutta miten sinä otit pikku äidin omaksesi?»

Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.

»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.

»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»

Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.

Hänen oman syntinsä toistuminen!

Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan, siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta herjauksesta?

Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt — tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!

Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.

»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän, että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en, vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden, niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.

»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni — sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti, jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon — »minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.

»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta sitten.

»En!»

Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.

»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.

Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi, ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se, mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle puhuttava.»

Isä katsahti häneen nopeasti.

»Onko se asia tärkeä?»

»Hyvin tärkeä.»

»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma» — sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää myöhemmin.»

Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju — jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa — oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.

Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.

»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»

Poju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.

»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä café mauressa sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain pääpiirteittäinen luonnos.

Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen, napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.

»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi. »Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun. »Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä, ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani. Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi. Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»

Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä käsiinsä.

Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen, kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin vieressä.

»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»

Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme kuukautta?» kertasi hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille poskilleen. Oliko hänellä ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua kohtaan?

Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.

»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»

»En tiedä — en ajatellut — minä, oi, hyvä Jumala, jospa en olisi koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut. Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua kielteistä vakuutusta.

Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi, päättäväisen näköiseksi viivaksi.

Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia periaatteitansa niin pahasti poljettavan.

»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.

»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen, ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun, mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti, en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt, mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä suhde on katkaistava — nyt. Lupaatko sen minulle?»

Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.

Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina, rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin oli käynyt miltei sietämättömäksi.

Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.

Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.

Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.

Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?

Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.

Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä kuin vapautumista orjuudesta?

Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön, vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.

Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä, jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.

Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti hänestä tyhjältä.

Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!

Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin tummiksi paahtuneet.

»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä iltana».

Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin, tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.

»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»

Ja pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.

Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed, joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa. Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.

Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.

Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen lähestyessään.

Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset vaalenivat.

Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.

Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle, kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen kuivilta huuliltaan.

Vihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.

»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin? Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.» Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.

Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin pelätyn isännän sortovallan huojennusta?

Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen ilmettä.

»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä selittämättömän kiukunpuuskan.

»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän minä ole luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut poistumaan!»

Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä, valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei hän vastannut Pojun pilkkaan.

»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»

Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti. Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta, jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa synnynnäisen julmuuden.

Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin saada tietää ne molemmat seikat.

Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.

»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.

Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»

Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi Ahmediin omituisen tutkivasti.

»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa, ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.

Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle. Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»

Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.

»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.
»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»

Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.

»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle päin.

»Herra!»

Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat kiinni Ahmedin jälkeen.

Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa, pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.

Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla, tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle nuotiolle.

Ahmed oli poissa.

Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.

Mutta nyt —

Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä, hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman yksinäisyyden tunteen vaivaamana.

Ahmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.

Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa, vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden, jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut, tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!

Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja, joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?

Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi haamulauman saapuvan?

Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena, kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.

Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla paha henki.

Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.

Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?

Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?

Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.

Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?

Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen, jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien käsivarsiensa syleilyä?

Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,
Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!

Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa, katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti välttämättömältä.

Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.

Kaikki?

Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli likomärkä hänen kyynelistään.

Ei kaikki.

Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo, yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille, joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.

Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla, kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän saisi elää.

Ahmedin lapsi —

Hänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut tyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.

Lapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten hänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa häntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat kynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja sammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.