I.

Mikonpäivänä, juuri kun karmeliittiluostarin iltasoitto julisti rukoushetken alkavan, kiitivät komeat, neljän postihevosen vetämät matkavaunut jyristen ja rämisten pitkin pienen puolalaisen rajakaupungin L:n katuja ja pysähtyivät viimein vanhan saksalaisen pormestarin talon edustalle. Uteliaina pistivät lapset päänsä ulos ikkunasta. Talon emäntä nousi istumasta ja heittäen ompeluksensa pöydälle huusi viereisestä huoneesta kiirehtivälle puolisolleen kiivastuneena:

"Taas tulee vieraita, jotka luulevat hiljaista kotiamme majataloksi, eikä siihen ole muuta syytä kuin talomme tunnusmerkki. Mitä varten käskitkään uudestaan kullata sen kivikyyhkysen, joka on ulko-oven yläpuolella?"

Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta ei vastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunut juhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vielä riippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynyt rouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari, samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensa kimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelija oli sillä välin aukaissut.

Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä, ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivat tiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voimin liikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle.

Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuin tainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksesta kiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa ja hyvin alakuloisena pormestarille:

"Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksi tänne hänen luokseen."

Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarin vanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänen nunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hän oli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa.

Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskin kuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoin pyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisia vahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa, kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotka tietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen ei sairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeellä pormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätään taaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimein mukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaan siemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva oli sekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hän kaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut.

"Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarin puoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teille ilmoitettu?"

"Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinen korkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämä vieraani, jonka hyväksi olen valmis tekemään kaikki, mihin suinkin pystyn".

"Sallikaa minun siis", jatkoi abbedissa, "vielä vähäksi aikaa jäädä kahdenkesken hoidokkiraukkani kanssa."

Perheen täytyi poistua huoneesta. Abbedissan kuultiin sitten puhuvan hartaasti ja juhlallisesti seuralaiselleen, ja viimein alkoi tämäkin puhua sellaisella äänensävyllä, joka koski syvälle sydämeen. Tahtomatta oikeastaan kuunnella oli pormestarin rouva kuitenkin jäänyt oven taakse. Mutta sisällä puhuttiinkin italiankieltä, ja tämä seikka oli omansa vielä lisäämään koko kohtauksen salaperäisyyttä ja sitä huolestusta, joka tukki hänen suunsa. Vanha herra sai puolisonsa ja tyttärensä poistumaan käskien tuomaan viiniä ja muita virkistyksiä, mutta meni itse jälleen vieraittensa luo.

Hunnutettu nainen, joka näytti saaneen lohdutusta ja tyyntyneen, seisoi pää kumarassa ja kädet ristissä abbedissan edessä. Tämä ei kieltäytynyt hiukan maistamasta niitä virvoitusaineita, joita talon emäntä tuli hänelle tarjoamaan, ja sitten hän huudahti:

"Nyt on jo aika lähteä!"

Hänen seuralaisensa vaipui polvilleen. Abbedissa laski kätensä hänen päänsä päälle ja luki hiljaa rukouksen. Sen jälkeen hän, kyynelten vuolaina virratessa pitkin poskia, sulki nuoren naisen syliinsä ja puristi häntä mielihaikeuden valtaamana kiihkeästi rintaansa vasten. Sitten hän lausui pormestarin perheelle tyynesti ja arvokkaasti siunauksensa ja riensi vanhan herran saattamana takaisin matkavaunuihin, joiden edessä äsken valjastetut uudet postihevoset innoissaan hirnuivat. Ja kohta lähtivät vaunut liikkeelle kaupunginporttia kohti, postimiehen puhaltaessa torvestaan raikuvia toitotuksia.

Kun talon emäntä nyt huomasi, että hunnutettu nainen, jonka varalle oli vaunuista nostettu ja kannettu sisälle pari raskasta matka-arkkua, jäisi tänne asumaan kenties pitkäksikin aikaa, kävi hän hyvin levottomaksi tuskastuttavasta uteliaisuudesta ja huolesta. Hän astui eteiseen ja tapasi siellä miehensä, joka juuri oli tulossa takaisin abbedissaa saattamasta.

"Herran nimessä", kuiskasi rouva hiljaa ja hätääntyneenä, "minkä merkillisen vieraan sinä nyt olet toimittanut tänne? Sillä varmaankin sinä tunnet koko asian, mutta olet pitänyt sen minulta salassa."

"Kaikki, mitä tiedän, saat kyllä sinäkin kuulla", vastasi pormestari aivan levollisesti.

"Voi, voi!" jatkoi vanha rouva vielä huolestuneempana, "sinä et sittenkään näy tietävän kaikkea. Jospa olisit äsken ollut tuolla sisällä! Heti kun rouva abbedissa oli mennyt, lienee tuo merkillinen vieras sittenkin tuntenut, että niin monet paksut hunnut alkoivat tukahuttaa. Hän riisui yltään sen pitkän, mustan silkkiharson, joka ulottui hänellä polviin asti, ja silloin huomasin…"

"No mitä ihmettä huomasit?" puuttui puheeseen vanha herra, kun hänen vaimonsa jätti kesken ja vavisten katseli ympärilleen ikäänkuin aaveita peläten.

"Kasvojen piirteitä en tosin voinut ohuempien huntujen alta selvästi erottaa", jatkoi pormestaritar, "mutta kalmanvärin näin, — huu, suorastaan kuoleman kaltaisen värin! Ja paneppa nyt merkille, ukkoseni, mitä vielä näin: liiankin selvästi, ihan päivänselvästi olisi kuka tahansa huomannut, että tuo nainen on siunatussa tilassa. Muutamien viikkojen päästä hän joutuu lapsivuoteeseen."

"Sen kyllä tiedän muutenkin", vastasi vanhus nyrpeästi, "ja ettet ihan menehtyisi uteliaisuudesta ja levottomuudesta, täytyy minun kai selittää sinulle parilla sanalla koko juttu. Asian laita on näin:

"— Meidän korkea suosijamme, ruhtinas Z. kirjoitti minulle joku viikko sitten, että O:n kaupungin cisterciläis-luostarin abbedissa saapuu tänne mukanaan eräs nainen, joka minun olisi otettava luokseni asumaan kaikessa hiljaisuudessa, tarkoin välttäen minkäänlaisen huomion herättämistä. Tämä nainen, joka ei salli itseään nimitettävän muuksi kuin pelkästään Celestineksi, jää tänne meille odottamaan pian tapahtuvaa synnytystään, ja sitten hänet ynnä se lapsi, joka hänelle syntyy, noudetaan taas pois. Siihen voin vielä lisätä, että ruhtinas on mitä hartaimmin pyytänyt minua pitämään tästä vieraastamme kaikkein parasta huolta ja samalla lähettänyt ensi menojen ja vaivojemme korvaukseksi koko paksun kukkarollisen tukaatteja, jotka voit ottaa lipastostani esille, jos mielesi tekee niitä katsella. Ja kun kaiken tämän nyt tiedät, jätät kai turhat pelkosi ja arvelusi sikseen."

"Tällä tapaa", huomautti vanha rouva, "joudumme varmaankin avustamaan suurta syntiä, jollaista ylhäiset henkilöt harjoittavat."

Mutta ennenkuin pormestari ehti tähän mitään vastata, tuli myöskin tytär eteiseen ja kutsui häntä vieraan naisen luo, joka tahtoi päästä levolle ja siksi pyysi, että hänet saatettaisiin siihen huoneeseen, joka oli hänen asunnokseen määrätty.

Pormestari oli pitänyt huolta siitä, että yläkerroksen molemmat pienet kamarit oli sisustettu niin somiksi kuin suinkin kävi päinsä. Mentyään nyt puhuttelemaan Celestineä hän sai hämmästyksekseen kuulla sen kysymyksen, eikö hänellä näiden suojien lisäksi ollut jotakin sellaista, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Siihen hän antoi kieltävän vastauksen lisäten vain sen, että tosin oli talossa muuan pieni huone, jonka ainoa ikkuna oli puutarhan puolella, mutta että sitä ei oikeastaan voisi sanoa asuinhuoneeksi, vaan mitättömäksi komeroksi, siinä kun tuskin oli tilaa sen verran, että sinne mahtuisi vuode, pöytä ja tuoli, — siis kaikin puolin kurjan luostarikopin tapainen soppi! Mutta Celestine halusi heti nähdä tätä komeroa ja selitti sinne astuttuaan, että juuri tämä kamari paraiten vastasi hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Hän ei muka tahtonut muunlaisessa huoneessa asua eikä tätä soppea vaihtaisi suurempaan suojaan muussa tapauksessa kuin että hänen vointinsa ja tilansa nimenomaan vaatisi enemmän mukavuutta ja sairaanhoitajattaren ottamista luokseen.

Kun pormestari jo aluksi oli verrannut tätä ahdasta komeroa luostarikopiksi, oli se seuraavana päivänä todellakin siksi muuttunut. Celestine oli ripustanut seinälle neitsyt Marian kuvan ja asettanut ristiinnaulitun kuvan sen alla olevalle vanhalle puupöydälle. Vuoteena oli olkisäkki ja villapeitto, eikä Celestine suvainnut siellä lisäksi muita huonekaluja kuin pienen pöydän ja puisen jakkaran.

Pormestaritar oli leppynyt vieraaseensa nähdessään tämän kärsivän syvälti jäytävää tuskaa, joka ilmeni hänen koko olemuksessaan, ja luuli olevansa, yleisen tavan mukaan, velvollinen häntä viihdyttämään ja ilahuttamaan. Mutta Celestine pyysi liikuttavin sanoin, ettei häirittäisi sitä yksinäisyyttä, josta ainoasta hän sanoi saavansa lohdutusta mielen ollessa kokonaan kiintyneenä Jumalan äitiin ja pyhimyksiin.

Joka aamu, kohta kun päivä koitti, lähti Celestine karmeliittiluostariin kuulemaan aamumessua; muun osan päivää hän näytti käyttävän hartaudenharjoituksiin, sillä aina kun piti jonkin vuoksi käydä hänen kamarissaan, tavattiin hänet joko rukoilemassa tai hurskaita kirjoja lukemassa. Hän ei huolinut muusta ruuasta kuin kasviksista, ja juomaksi kelpasi hänelle vain vesi. Vasta sitten, kun vanha herra oli hänelle mitä hartaimmin esittänyt, että hänen ruumiillinen tilansa, se olento, joka hänessä eli, kaipasi parempaa ravintoa, saatiin hänet lopulta suostutetuksi maistamaan myös lihakeittoa ja hiukan viiniä.

Tämä ankara, nunnamainen elintapa, vaikka kaikki talon asukkaat pitivätkin sitä jonkin synnin sovituksena, herätti kuitenkin samalla vilpitöntä sääliä ja syvää kunnioitusta. Siihen vaikutti osaltaan myös hänen olentonsa ylevyys, hänen kaikkien liikkeittensä viehättävä sulo. Mutta näihin tunteisiin outoa nunnaa kohtaan sekaantui myös jotakin kammottavaa, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan riisunut huntua eikä kukaan saanut nähdä hänen kasvojaan. Hänen lähelleen ei päässyt muita ihmisiä kuin vanha pormestari ja perheen naispuoliset jäsenet, eivätkä nämä, jotka olivat koko ikänsä pysyneet tämän kaupungin alueella, olisi millään ehdolla kyenneet paljastamaan hunnutetun naisen nimeä tuntemalla hänet kasvoista joksikin henkilöksi, jota eivät olleet ennen nähneet. Mitä varten hän siis tuolla tapaa salasi itsensä?

Naisten vilkas mielikuvitus keksi pian kaamean tarinan: Hirvittävä tunnusmerkki, — niin tiesi tämä tarina, — paholaisen kynnenjälki oli niin rumentanut tämän oudon naisen kasvot, että hänen täytyi käyttää paksuja huntuja. Pormestarilla oli aika vaiva hillitä tuollaista jaaritusta ja estää ainakaan kotinsa ulkopuolella puhumasta mitään uskomatonta salaperäisestä vieraasta, jonka oleskelusta täällä muuten oli jo levinnyt tietoja pitkin kaupunkia. Hänen tiheät käyntinsä karmeliittiluostarissa eivät myöskään olleet jääneet huomaamatta, ja pian alettiin häntä sanoa "Pormestarin mustaksi naiseksi", johon nimitykseen melkein kuin itsestään liittyi ajatus jostakin kummittelevasta ilmiöstä.

Eräänä päivänä, kun talon tytär vei vieraalle ruokaa hänen kamariinsa, sattui ilmanveto kohottamaan huntua hänen kasvoiltaan. Salamannopeasti kääntyi vieras poispäin, niin ettei toinen ehtinyt häntä katsella. Mutta tyttö palasi alakertaan aivan kalpeana, ja hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään merkillistä rumennusta hän ei ollut nähnyt, vaan niinkuin hänen äitinsä oli pannut merkille kalmankalpeuden, samoin hän oli vilaukselta nähnyt marmorivalkeat kasvot, joiden syvistä silmäkuopista oli omituisesti säihkynyt.

Vanha herra saattoi hyvällä syyllä pitää tätä havaintoa suureksi osaksi tytön kuvitteluna, mutta oikeastaan oli hänessäkin samanlainen tunnelma kuin kaikissa muissa: hän halusi, että tuo häiritsevä olento, huolimatta kaikesta osoittamastaan hurskaudesta, taas pian joutuisi pois hänen kotoaan.

Pian sen jälkeen pormestari eräänä yönä herätti vaimonsa ja sanoi jo muutaman minuutin ajan panneensa merkille hiljaista valitusta, voihkinaa ja koputusta, joka tuntui tulevan Celestinen huoneesta. Rouva aavisti heti, mitä tuo kaikki saattoi merkitä, ja riensi yläkertaan. Siellä hän tapasi Celestinen makaamassa puolitainnoksissa vuoteellaan, täysin puettuna ja huntuihinsa kietoutuneena, ja pääsi pian selville siitä, että synnytys oli tulossa. Kiireesti ryhdyttiin jo ennen varattuihin toimenpiteisiin, ja aamun tullessa syntyi terve ja reipas poikalapsi.

Tämä tapaus, vaikka sitä oli osattu jo kauvan aavistaa, tuli ikäänkuin odottamattomana ilmiönä, ja sen seurauksena oli myös, että perheen jäseniä tukalasti rasittanut suhde heidän vieraaseensa menetti omituisen kaameutensa. Pikku poika näytti kuin sovittavana välittäjänä taas tuovan Celestinen lähemmäksi muita ihmisiä. Nuoren äidin tila ei sallinut ankaria nunnamaisia kieltäymyksiä, ja kun hänen oli avuttomuutensa vuoksi turvautuminen niihin henkilöihin, jotka hänelle antoivat lempeän huolellista hoitoa, tottui hän yhä enemmän heidän seurusteluunsa.

Pormestaritar, joka nyt sai vaalia sairasta ja itse keittää ja tarjota hänelle vahvistavaa ruokaa, unhotti näissä talouspuuhissa kaiken sen pahan, mitä muuten oli joutunut ajattelemaan tästä salaperäisestä vieraasta. Nyt hänen mieleensä ei enää tullut, että hänen kunniallinen kotinsa ehkä olisi jonkun häpeän lymypaikkana. Vanha herra oli suorastaan riemuissaan ja hemmoitteli pikkulasta, ikäänkuin hänelle itselleen olisi syntynyt tyttärenpoika, ja kaikkien muiden lailla oli hänkin tottunut siihen, että Celestine pysyi hunnutettuna, vieläpä synnytyksen aikana. Kätilön oli näet täytynyt vannoa Celestinelle, että vaikka sattuisi tainnostilakin, huntuja ei kuitenkaan saisi kukaan muu kohottaa kuin hän, kätilö, itse hengenvaaran uhatessa. Varmaan hän olikin nähnyt Celestinen hunnuttomana, mutta siitä hän ei virkkanut muuta kuin:

"Nuoren rouva-paran täytyy kaiketi niin kietoa itsensä huntuihin!"

Muutamaa päivää myöhemmin tuli sinne karmeliittimunkki, joka oli kastanut vastasyntyneen pojan. Hänen keskustelunsa Celestinen kanssa, jolloin ei kukaan muu saanut olla läsnä, kesti kolmatta tuntia. Munkin kuultiin innokkaasti puhuvan ja rukoilevan. Hänen mentyään tavattiin Celestine nojatuolissa istumassa, pitäen sylissään poikaansa, jonka hartiat oli verhottu pienellä munkinviitalla ja jolla oli rinnassaan jumalankaritsan kuva.

Sitten vieri viikkoja ja kuukausia, eikä Celestineä lapsineen tultu noutamaan, vaikka pormestari oli luullut niin tapahtuvan ja ruhtinas Z. oli siitä hänelle antanut lupauksen. Nuori äiti olisi voinut täydellisesti liittyä perheen rauhalliseen piiriin, ellei olisi ollut noita kovaonnisia huntuja, joiden takia viimeinen askel ystävälliseen lähestymiseen aina jäi sikseen. Lopulta vanha herra uskalsi ottaa sen suoraan puheeksi vieraansa kanssa, mutta tämä vastasi synkän juhlallisella äänensävyllä:

"Vasta kuoltuani riisutaan nämä hunnut."

Silloin pormestarilla ei enää ollut mitään sanomista, ja hänessä heräsi uudestaan se toivomus, että matkavaunut ja abbedissa ilmestyisivät Celestineä hakemaan.

Oli tullut jo kevät, kun pormestarin perhe eräänä päivänä palasi kotiin kävelymatkalta tuoden mukanaan kukkavihkoja, joista kauneimmat oli varattu hurskaalle Celestinelle. Juuri kun he olivat portin edustalla, nelisti paikalle muuan ratsastaja, joka kiivaasti kysyi pormestaria. Vanha herra selitti itse olevansa pormestari ja aikovansa juuri astua kotiinsa. Silloin ratsastaja hyppäsi maahan, sitoi hevosensa kiinni portinpieleen ja syöksi sisälle ja portaita ylös huutaen kovaa:

"Hän on täällä, hän on täällä!"

Muuan ovi paukahti auki, ja samalla kuultiin Celestinen tuskanhuuto.
Pormestari kiirehti kauhun valtaamana perästä.

Ratsastaja, kuten nyt voi nähdä, ranskalaiseen jääkärikaartiin kuuluva upseeri oli temmannut pikku pojan ja piteli häntä vasemmalla, matkavaipan verhoamalla käsivarrellaan; oikeaan käteen oli tarttunut Celestine koettaen kaikin voimin pidättää lapsensa ryöstäjää. Mellakassa upseeri riuhtaisi hunnun alas, ja hänellä oli vastassaan kuolemanjäykät, marmorivalkeat kasvot, jotka lennättivät häntä kohti tulisia säteitä syvistä silmäkuopista, kimeiden valitushuutojen pursuessa esille puoleksi avatuilta, liikkumattomilta huulilta.

Pormestari huomasi nyt, että Celestine piti valkoista, aivan ihoon kiinni painettua naamiota.

"Hirveä nainen! Aiotko tartuttaa raivosi minuunkin?" huusi upseeri riuhtaisten itsensä väkisin irti, niin että Celestine kaatui lattialle.

Mutta nyt tarttui onneton äiti hänen polviinsa rukoillen niin kuvaamattoman tuskaisena, että sellaisen hädän näkeminen raateli sydäntä:

"Jätä minulle lapseni! Anna minun pitää pikku poikani! Sinä et saa riistää minulta ikuista autuutta! Kristuksen ja pyhän neitsyen nimessä — anna minun pitää lapseni!"

Ja näiden vaikerrusten kaikuessa ei kuolleissa kasvoissa näkynyt värähdystäkään eivätkä huulet liikkuneet vähääkään, niin että pormestarilla, hänen arvoisalla puolisollaan ja kaikilla, jotka olivat kerääntyneet paikalle, veri oli kauhusta jähmettyä heidän suonissaan.

"Ei", karjaisi upseeri kuin vimmasta mieletönnä, "ei ikänä, kuuletko, säälimätön, epäinhimillinen nainen! Sydämeni saatoit kyllä repiä rinnastani, mutta et saa ilmihulluudessasi viedä turmioon sitä olentoa, joka on omansa lohduttaen parantamaan vertavuotavaa haavaa!"

Ja samalla hän puristi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se alkoi surkeasti parkua. Siiloin Celestine ulisi kaameasti:

"Kostakoon taivas sinulle — murhaajalle —"

"Vaiti, vaiti! Pois tieltä, helvetin kummitus!" rääkyi upseeri, lennätti vimmastuneen miehen potkulla Celestinen kauvas luotaan ja pyrki ovesta ulos.

Pormestari astui hänen tielleen, mutta hän veti kiireesti esille taskupistoolin, ojensi sen suun häiritsijäänsä vastaan ja kiljaisi:

"Luoti sen kalloon, joka aikoo isältä riistää hänen lapsensa!"

Ennenkuin oli voitu häntä mitenkään estää, hyökkäsi hän ovesta ulos, portaita alas, hyppäsi jälleen ratsunsa selkään, päästämättä lasta sylistään, ja katosi täyttä laukkaa.

Pormestaritar ajatteli sydän täynnä tuskaa, kuinka Celestinen laita oli tämän kohtauksen jälkeen ja mitä nyt olisi tehtävä. Hellässä huolenpidossaan hän sai voitetuksi kauhunsa hirveätä kuolinnaamiota vastaan ja kiirehti Celestinen avuksi. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän tapasi vieraansa seisomassa keskellä huonetta äänettömänä, jäykkänä kuin kuvapatsas, kädet riipuksissa. Hän puhutteli Celestineä: ei mitään vastausta! Voimatta kauvemmin sietää naamion näkemistä hän korjasi hunnun lattialta ja peitti sillä jälleen Celestinen kasvot: nytkään tämä ei hievahtanut eikä virkkanut mitään, ikäänkuin olisi vaipunut tajuttomuuden tilaan. Siitä tuli vanhan rouvan mieleen taas niin tuskallinen pelko, että hän hartaasti rukoili Jumalaa pelastamaan hänen kotinsa tästä kaameasta vieraasta.

Hänen rukouksensa kuultiinkin viipymättä, sillä pian pysähtyivät portin eteen samat vaunut, joissa Celestine oli tänne tuotu. Abbedissa palasi nyt, ja hänen mukanaan oli ruhtinas Z., vanhan pormestarin ylhäinen suosija. Kun tämä oli saanut tietää, mitä yläkerrassa äsken oli tapahtunut, lausui hän hyvin tyynesti ja lempeästi:

"Myöhästyimme siis, mutta meidän ei auta muu kuin tyytyä Jumalan säätämään kohtaloon."

Celestine tuotiin huoneestaan, ja hän antoi viedä itsensä, jäykkänä ja mykkänä, ilman merkkiäkään omasta tahdosta, ulos portille, missä hänet istutettiin vaunuihin, jotka lähtivät heti liikkeelle. Pormestarista ja koko perheestä tuntui siltä, kuin vasta nyt heräisivät ilkeästä, aaveiden täyttämästä unesta, joka oli heitä painajaisena rasittanut.