II.
Pian senjälkeen, kun tämä oli tapahtunut L:n pormestarin talossa, haudattiin O:n cisterciläisessä nunnaluostarissa muuan nuori sisar erinomaisen juhlallisesti. Hämärä huhu oli tietävinään, että tämä vainaja oli Hermenegilda von C., jonka kerrottiin olleen tätinsä, ruhtinatar Z:n seurassa matkoilla Italiassa.
Samoihin aikoihin ilmestyi kreivi Nepomuk von C., Hermenegildan isä, Varsovaan ja luovutti ilman muita rajoituksia, kuin että pieni maatila Ukrainassa jäi hänelle itselleen, kaikki laajat tiluksensa sisarensa pojille, kahdelle nuorelle ruhtinaalle Z., vahvistaen tämän siirtonsa oikeuden edessä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän antaisi tyttärelleen myötäjäisiksi, kohotti hän kyyneltyneen katseensa taivasta kohti ja vastasi synkällä äänellä:
"Hänellä on jo kaikki, eikä hän voi lisää käyttää."
Kreivi von C. ei myöskään väittänyt vastaan, kun puhuttiin siitä huhusta, että Hermenegilda oli kuollut luostarissa; vieläpä hän paljasti sen merkillisen sallimuksen, jonka vallassa Hermenegilda oli ollut ja joka oli hänet kuin kärsivän marttyyrin vienyt ennenaikaiseen hautaan.
Monet isänmaanystävät, jotka Puolan häviö oli toistaiseksi lannistanut, mutta ei murtanut, aikoivat houkuttaa kreivin uudestaan salaisiin seuroihin ja puuhiin, joiden päämääränä oli valtiollisen itsenäisyyden palauttaminen. Mutta hänessä ei enää tavattu entistä, vapauden ja isänmaan puolesta tulisen innokkaasti toimivaa miestä, joka ennen oli järkkymättömän rohkeasti avustanut kaikkia uskaliaita yrityksiä, vaan raihnainen, jäytävän murheen heikentämä ukko, joka kaikista maailmallisista harrastuksista vieraantuneena oli aikeissa hautautua täydelliseen yksinäisyyteen.
Takavuosina, niihin aikoihin, kun Puolan ensimäisen jaon jälkeen valmisteltiin kapinaa, oli kreivi Nepomuk von C:n sukutila isänmaanystävien salaisena kokouspaikkana. Siellä, juhla-atrioiden ääressä, syttyivät miesten mielet taistelemaan sortuneen synnyinmaan puolesta. Siellä ilmestyi, kuin taivaan lähettämänä enkelinä päätöstä pyhittämään, kreivin tytär Hermenegilda nuorten urhojen keskuuteen.
Noudattaen kansakuntansa naisten tapaa otti Hermenegilda osaa kaikkeen, jopa valtiollisiin keskusteluihinkin, ja lausui, asioita eri puolilta tarkoin harkiten, tuskin vielä seitsemäntoista ikäisenä usein vastoin kaikkien muiden mielipiteitä oman vakaumuksensa, jossa ilmeni tavattoman tarkka äly ja mitä huolellisin varovaisuus, niin että asia monesti ratkaistiin hänen mielensä mukaan.
Lähinnä häntä ei kukaan muu herättänyt nopealla yleissilmäyksellään, käsityskyvyllään ja asioiden hyvin perustellulla esityksellä niin suurta huomiota kuin kreivi Stanislaus von R., tulinen, erinomaisen lahjakas nuori mies, joka ei vielä ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi. Niinpä sattui usein, että Hermenegilda ja Stanislaus joutuivat vilkkaassa keskustelussa vastatusten pohtimaan eri ehdotuksia, tarkastellen, hyväksyen tai hyläten ja taas uusia esittäen ja että neuvottelussa läsnä olevien vanhainkin valtioviisaiden miesten täytyi myöntää tulokset neidon ja nuorukaisen kahdenpuhelusta järkevimmiksi ja parhaiksi, mitä yrityksen toimeenpanossa oli otettava huomioon.
Luonnollista siis oli, että alettiin ajatella liittoa näiden molempien kesken, joiden huomattavissa kyvyissä isänmaan menestys näkyi niin kauniisti orastavan. Sitäpaitsi oli näiden kahden perheen lähempi liittyminen toisiinsa siihen aikaan jo senkin vuoksi poliittisesti tärkeätä, että yleisesti uskottiin niillä olevan erisuuntaisia harrastuksia, kuten Puolassa oli laita niin monessa muussa perheessä.
Hermenegilda, joka täydellisesti käsitti nämä mielipiteiden virtaukset, piti hänelle määrättyä puolisoa isänmaan lahjana, ja niin päättyivät valtiolliset neuvottelut hänen isänsä maakartanossa molempien nuorten juhlalliseen kihlaukseen.
Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta.
Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti. Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta ja uutta toivoa.
Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan melkein herjaavan ylenkatseellisesti.
"Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan puolesta!"
Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu.
Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka mukana hän joutui Italiaan sotimaan.
Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista, saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän, joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa virrassa.
Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain tulisimmasta rakkaudesta.
Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä.
Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa — Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan.
Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle
Hermenegildan sydämeen.
"Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan palaa!"
Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat kipeästi läsnäolijain mieleen.
Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin kasvoin:
"Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, — minä se olen, Hermenegilda sinua huutaa, — etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!"