IV.
Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna.
Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä:
"Voi isäni, — kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt, hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt polvillaan hänen surkuteltava leskensä!"
Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista. Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi:
"Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää syliisi."
Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti:
"Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von R:n lesken.
"— Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla ollessa.
"— Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa
temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen.
Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan.
Edessäni oli polvillaan hän itse — Stanislaukseni.
"— Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!'
"— Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen vihkisormus.
"— Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus värisytti koko olentoani — tajuntani häipyi jälleen — sitten minua viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni — kauheata! Keskellä vimmatun kamppailun tuoksinaa — silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut arvatenkin oli pelastettu — Stanislaus vihollisten ratsumiesten ahdistamana — ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian myöhään — takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä maahan."
Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti tainnostilansa.
"Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla — se olkoon nyt kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää."
Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta, levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan.
Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä. Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi.
Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan.
Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli, Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin olisi hänen oma lapsensa.
Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon.
Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia, jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, — sanalla sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja kauneudessa.
Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?" Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme.
Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski.
"Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin. Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan."
Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi
Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi:
"Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti väittää, että hän on siunatussa tilassa."
Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin vakavasti:
"Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella. Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: — Katsoppas vain tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen. — Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista hämmästystä."
"Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi".
Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa. Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua.
"Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena.
"No ettekö ymmärrä — eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta", jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee jokin tutkimaton salaisuus — pääasia on sittenkin, että hän on raskaana!"
Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä, pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen.
"Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista, että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista."
Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa, jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä:
"Kultaseni, sinä olet raskaana!"
Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä: "Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä, minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa, joka ihanasta liitostamme syntyy."
Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään, kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti:
"Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi — muistele uudestaan, mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit ehkä vielä sovittaa hairahduksesi."
Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi:
"Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan — tiedäthän missä tilassa nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta nähnyt?"
Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, — ettei hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt.
Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti piili.
Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin toimenpiteisiin.
Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta, joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, — jos henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?"
Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava, eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät matkalle, jota hän oli jo suunnitellut.
Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa, niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän.