V.
Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen ongelman ratkaisu ajan haltuun.
Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.
Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:
"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, — viholliset hakkasivat hänet maahan — tässä ovat todistukset!"
Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi
Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.
Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti tuskallisesti:
"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"
Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka Hermenegildakin oli maininnut, — että kaikki oli niin tapahtunut, kuin hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.
"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."
Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe, mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta tilasta lopun.
Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus; Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi huolekseen.
Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään, riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä väkivallalla ajaa ulos.
Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän, talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä pois niin pian kuin mahdollista.
Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä havaita.
"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.
Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, — kun hän vihdoin riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman rakkautensa hetken, — kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:
"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani! Pois näkyvistäni!"
Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja karjaisi:
"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."
Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli, sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen tapaamana maahan.
Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja veti mukanaan sisälle.
"Hän on inhoten hylännyt minut — lapsensa isän!"
"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.
"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän. Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän lemmen hurmiossa syliini — — Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä, tajuttomassa unessa."
"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa menettäneenä.
Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen läheisestä suhteestaan Hermenegildaan!
"Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella."
"Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos mielii maineensa pelastaa — minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä järjestetyksi — —"
Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, — sinne kannettiin Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa. Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan käteen.
Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä.
Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa selkään ja nelisti tiehensä.