USHERIN TALON HÄVIÖ.
Son coeur est un luth suspendu;
Sitôt qu'on le touche il résonne.
De Béranger.
Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin, ratsain, matkannut läpi aivan erikoisen aution seudun ja lopulta illan varjojen pidentyessä kavahdin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli — mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleeni tunki sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen. Katselin eteeni avautuvaa näyttämöä — pelkkää taloa ja maiseman yksinkertaisia viivoja — synkkiä seiniä — tyhjiä silmännäköisiä ikkunoita — muutamia reheviä saraheinäniittyjä — ja muutamia kaatuneitten puiden valkoisia runkoja — katselin sielu niin masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen tunteeseen selvemmin kuin oopiumihekumoitsijan jälkiunelmaan — katkera herääminen arkielämään – kamala unihunnun häviäminen. Sydän jäätyi, painostui, sairastui — mieli painostui niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen, voinut sitä vähääkään ylentää. Mikä — minä pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamautti ajatellessani Usherin taloa? Arvoitus oli ratkaisematon; en voinut tarttua kiinni niihin varjomaisiin haaveisiin, jotka mietiskellessäni tulivat mieleen. Minun oli pakko palata siihen epätyydyttävään johtopäätökseen, että vaikka epäilemättä on varsin yksinkertaisia luonnollisten asianhaarojen yhdistelmiä, jotka kykenevät meihin niin vaikuttamaan, niin kuitenkaan meidän terävyytemme ei pysty niitä selittämään. Oli mahdollista, mietin minä, että pelkästään näyttämön osien, kuvan yksityiskohtien toisenlainen järjestely saattaisi olla tarpeeksi lieventämään tai ehkäpä suorastaan lakkauttamaan sen mahdollisuudet surulliseen vaikutelmaan; ja toimien tämän ajatuksen mukaan minä ohjasin hevoseni pikimustan ja synkän metsälammen äkkijyrkälle partaalle — se välkehti tyynenä asunnon luona — ja katselin, vavahtaen entistä karmivammin, alaspäin harmaan saraheinän, aavemaisten puunrunkojen ja tyhjien silmää muistuttavien ikkunoitten ylösalaiseen kuvajaiseen.
Mutta kuitenkin tämän synkän maatalon aioin ottaa oleskelupaikakseni muutamaksi viikoksi. Sen omistaja, Roderick Usher, oli ollut hyvä poikuusaikojen toverini; mutta monet vuodet olivat kuluneet viime tapaamisestamme. Kirje oli äsken kuitenkin saapunut minulle erääseen kaukaiseen maankolkkaan — kirje häneltä minulle — jonka hillittömän rukoileva sisällys ei sietänyt muuta kuin henkilökohtaista vastausta. Kirjoitus todisti hermokiihoitusta. Kirjoittaja kertoi tilapäisestä ruumiillisesta sairaudesta — henkisestä häiriöstä, joka painosti häntä — ja hartaasta halusta tavata minut, hänen parhaan, jopa ainoan henkilökohtaisen ystävänsä, sillä hän toivoi, että minun seurani tuottama hupi lieventäisi hänen sairauttaan. Juuri tapa, millä tämä ja paljon muuta oli sanottu — sydän, joka niin silminnähtävänä paljastui hänen pyynnöstään — oli se, mikä ei sallinut minun jäädä epäröimään, ja siksipä tottelinkin kohta tuota mielestäni hyvin omituista kutsua.
Vaikka poikasina olimme hyvin läheisesti seurustelleet, tiesin oikeastaan hyvin vähän ystävästäni. Hänen pidättyväisyytensä oli ollut synnynnäistä ja suorastaan liioiteltua. Tiesin kuitenkin, että hänen hyvin vanha sukunsa oli ylimuistoisista ajoista tunnettu tavattoman tunneherkästä mielenlaadustaan, joka oli pitkien aikakausien kuluessa osoittautunut ylevissä teoissa ja viimeaikoina ilmennyt monesti runsaassa, mutta hienotunteisessa laupeudenharjoituksessa samoin kuin intohimoisessa antautumisessa soittolaiteen vaikeuksiin, ja niihin ehkä enemmän kuin sen oikeaoppisiin ja helposti havaittaviin kauneuksiin. Olin myöskin saanut tietää sen merkittävän seikan, että Usherin suvun runko, niin ikivanha kuin se olikin, ei milloinkaan ollut työntänyt mitään pysyvää oksaa; toisin sanoen koko suvun oli aina, mitättömin ja tilapäisin muunnoksin, muodostanut suora päälinja isästä poikaan. Ilmeisesti tämä puutteellisuus, minä päättelin pohtiessani, miten kartanon luonne täydelleen sopeutui sen ihmisten luonteeseen, ja harkitessani sitä mahdollista vaikutusta, jota toinen on vuosisatojen kuluessa saattanut tartuttaa toiseen — ehkäpä tämä sivuhaarojen puute ja siitä seuraava katkeamaton perinnön ja nimen siirtyminen isältä pojalle oli ajan pitkään yhtäläistänyt molemmat sulattaen tilan alkuperäisen nimen outoon ja kaksimieliseen nimitykseen »Usherin talo» — nimitykseen, joka sitä käyttävien talonpoikien mielestä näytti merkitsevän sekä perhettä että perhetaloa.
Olen sanonut, että ainoa seuraus hiukan lapsellisesta kokeestani — tuosta lampeen-katsomisesta — oli vain syventänyt ensimmäistä omituista vaikutelmaani. Epäilemättä juuri tieto taikauskoisuuteni — miksipä en nimittäisi sitä niin? — nopeasta kasvamisesta enimmin kiiruhti sen kasvamista. Sellainen, olen kauan tietänyt, on kaikkien kauhuun perustuvien tunteitten paradoksaalinen laki; ja se mahtoi olla ainoana syynä, että kun jälleen kohotin katseeni taloon sen kuvajaisesta, niin mielessäni kasvoi omituinen kuvitelma — niin naurettava kuvitelma, että kerron sen vain osoittaakseni, miten väkeviä olivat ne tunnelmat, jotka minua painostivat. Olin niin kannustanut mielikuvitustani, että tosiaankin luulin näkeväni, kuin koko talon ja sen alueen yllä olisi ollut oma ilmakehänsä — ilmakehä, jolla ei ollut mitään yhteyttä taivaan vapaaseen ilmaan, vaan joka huokui noista lahonneista puista ja harmaista seinistä ja hiljaisesta lammesta — myrkyllinen ja salaperäinen huuru, raskas, liikkumaton, heikosti huomattava ja lyijynkarvainen.
Ponnistautuen irti näistä mietelmistä, joiden täytyi olla unta, minä silmäilin tarkemmin talon todellista ulkonäköä. Huomattavin piirre näytti olevan sen tavaton vanhuus. Aikakaudet olivat sitä suuresti muokanneet. Pienet sienimäiset kudokset peittivät koko ulkoseinän ja riippuivat hienona, sotkuisena ripsuna räystäistä. Mutta tämä kaikki ei merkinnyt mitään varsinaista rappeutumista. Muuraus ei ollut lainkaan sortunut missään paikoin, ja raivokas erimielisyys näytti vallitsevan eri osien kestävyyden ja yksityisten kivien rappeutuneen tilan välillä. Tässä kohden mieleeni muistui vanhan, jossakin hylätyssä kellarissa vuosia, vailla ulkomailman turmelevaa vaikutusta lahonneen puuteoksen silmäänpistävä täydellisyys. Paitsi tätä laajalle ulottuvan rappion todistusta rakennuksessa näkyi kumminkin vain vähäisiä kestämättömyyden merkkejä. Ehkäpä tottuneen tarkastelijan silmä olisi voinut huomata päädyssä tuskin näkyvän halkeaman, joka alkaen katonrajasta jatkui sotkuisena juovana, kunnes hukkui lammen synkkään veteen.
Pantuani merkille nämä asiat minä ratsastin lyhyen sillan yli talon luo. Eräs palvelija otti hevoseni, ja minä astuin goottilaiseen eteishuoneeseen. Eräs sisäpalvelija, joka käveli kuin varkain, johdatti minut sitten monien hiljaisten, hämärien ja sokkeloisten käytävien kautta herransa studioon. Monet seikat, jotka tapasin matkalla, lisäsivät — en tiedä miten — sitä epämääräistä tunnelmaa, josta olen jo puhunut. Vaikka esineet ympärilläni — vaikka kattokoristukset, tummalla verhoillut seinät, eebenpuunmustat lattiat ja oudonmuotoiset asevarustukset, jotka ratisivat minun kulkiessani, olivat asioita, joihin tai joiden kaltaisiin olin tottunut jo lapsuudessani — vaikka en hetkeäkään epäröinyt tunnustaa, miten tuttua tämä kaikki oli — niin kuitenkin ihmettelin huomatessani, kuinka outoja olivat ne kuvitelmat, joita nämä tavalliset seikat synnyttivät. Eräissä portaissa tuli vastaan perheen lääkäri. Hänen piirteensä, ajattelin minä, kuvastivat sekaisin luihuutta ja ällistystä. Hän lähestyi minua pelokkaasti ja pujahti ohi. Sitten palvelija työnsi erään oven auki ja ilmoitti minut isännälleen.
Tämä huone oli hyvin avara ja korkea. Ikkunat olivat pitkät, kapeat ja suippopäiset ja niin korkealla mustasta tammilattiasta, että niihin oli aivan mahdotonta ylettyä. Heikko punertava valo tunkeutui lyijylasiruutujen lävitse, juuri niin voimakas, että saattoi erottaa huoneen suurimmat esineet; turhaan silmä sai kuitenkin ponnistella tunkeutuakseen kaukaisimpiin nurkkiin tai korkokuvilla koristetun holvikaton korkeuksiin. Seinillä riippui tummia verkakudoksia. Huonekaluja oli paljon, ja kaikki ne olivat epämukavia, vanhanaikaisia ja kuluneita. Pitkin huonetta oli useita kirjoja ja soittokoneita, mutta ne eivät voineet antaa sille mitään elokkuutta. Tuntui, kuin olisin hengittänyt murheen kyllästämää ilmaa. Tuikea, synkkä, parantumaton kolkkous väikkyi hävittävänä kaiken yllä.
Minun astuessani sisään Usher nousi sohvalta, jolla hän oli loikonut, ja tervehti minua niin vilkkaan ja paljonsanovan lämpimästi, että ensiksi pidin sitä liioitellun sydämellisenä — ikävystyneen maailmanmiehen teeskenneltynä ponnistuksena. Kuitenkin eräs hänen ilmeensä todisti hänen täydellistä vilpittömyyttään. Me istuuduimme; ja kotvasen, jona aikana hän ei puhunut mitään, minä silmäilin häntä puoleksi säälien, puoleksi kauhuissani. Varmasti ihminen ei ole milloinkaan niin peloittavasti muuttunut ja niin lyhyessä ajassa kuin Roderick Usher! Vain vaivalloisesti saatoin tämän edessäni istuvan riutuneen olennon todeta poikuustoverikseni. Kuitenkin hänen, kasvojensa sävy oli aina ollut erikoinen; kalmankalpea iho, suuret, kosteat, verrattoman kirkkaat silmät, hiukan kapeat ja hyvin vaaleat, mutta harvinaisen kauniisti kaartuvat huulet, siro hebrealaismallinen nenä, jonka sieraimet kuitenkin olivat laajat, hienosti muovailtu leuka, jonka ulkonemisen puute puhui siveellisen tarmon puutteesta, hiukset, joiden pehmeys ja ohuus muistutti hämähäkin lankaa — näitä kasvoja, jotka kohtuuttomasti levisivät ohimojen seutuvilla, ei ollut helppo unohtaa. Ja nyt vallitsevien piirteiden pelkkä korostaminen ja tästä johtunut ilme olivat aiheuttaneet sellaisen muutoksen, että epäilin kenelle puhuin. Ihon nykyinen aavemainen kalpeus ja silmien nykyinen yliluonnollinen kimallus ne ennen kaikkea vavahduttivat, vieläpä kammottivat minua. Silkinhieno tukkakin oli saanut kasvaa ihan mielensä mukaan, ja kun se villinä lukinseittinä pikemminkin tulvi kuin valui hänen otsalleen, niin en voinut parhaalla tahdollanikaan yhdistää sen arabeskimaista vaikutusta mihinkään inhimilliseen.
Ystäväni käyttäytyminen iski mieleeni heti vaikutelman jostakin ristiriitaisesta ja epävarmasta; ja pian huomasin tämän johtuvan heikoista ja turhista yrityksistä kukistaa uusiutuvaa värähtelyä — seuraus liiallisesta hermokiihoituksesta. Johonkin tämäntapaiseen oli kyllä minua valmistanut kirje ja eräät poikuusajan muistot sekä johtopäätökset hänen erikoisesta ruumiinrakenteestaan ja luonteestaan. Hänen liikkeensä olivat vuoroin eloisia, vuoroin hitaita. Hänen äänensä vaihteli nopeasti vapisevasta epävarmuudesta (jolloin elinvoimat tuntuivat aivan olevan loppumaisillaan) sellaiseen tarmokkaaseen suppeuteen — tuohon jyrkkään, painavaan, kiirehtimättömään ja onttokaikuiseen puhetapaan — tuohon synkkään, tasaiseen ja mittamääräiseen huudahteluun, jonka tapaa vanhalla juopporatilla tai parantumattomalla oopiuminsyöjällä hänen syvimmän humaltumisensa aikana.
Tällä tavoin hän puhui minun vierailuni tarkoituksesta, hartaasta halustaan tavata minut ja siitä lievityksestä, jota hän odotti minulta. Jotenkin perusteellisesti hän selitteli sitä, mitä luuli tautinsa luonteeksi. Se oli, sanoi hän, synnynnäinen ja peritty sairaus ja sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan — pelkkää hermoista johtuvaa mielikuvitusta, lisäsi hän kohta, joka epäilemättä pian menisi ohi. Se ilmeni monina luonnottomina aistimuksina. Jotkut niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi, olivat mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa vaikuttivat myös omalta osaltaan. Hän kärsi kovin aistien sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää; hän saattoi käyttää vain määrätyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä, ja ne olivat jouhisoitinten, jotka eivät häntä kauhistuttaneet.
Huomasin, että hän oli oudonlajisen kauhun ehdoton orja. »Minä sorrun», sanoi hän, »minun täytyy sortua tähän surkuteltavaan hulluuteen. Niin, juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset, eivät itsensä, vaan seuraustensa vuoksi. Vapisen ajatellessani jotakin vaikkapa vain maailman jokapäiväisintä tapausta, joka vaikuttaisi tähän sietämättömään sielulliseen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta — kauhua. Tässä hermostuneessa — tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koettaessani kukistaa hirveätä aivohouretta, Pelkoa.»
Lisäksi pääsin silloin tällöin hänen suustaan pujahtaneista katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksista selville eräästä toisesta hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli piintynyt eräänlaisia taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta, jossa hän asui ja josta hän ei moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua — eräänlaisesta vaikutuksesta, jonka kuviteltu pakko kuvattiin liian hämärillä sanoilla tässä toistettaviksi — vaikutus, jota hänen kotitalonsa pelkän muodon ja aineen erikoisuudet, niinkuin hän sanoi, ulottivat hänen sieluunsa — ja vaikutus, jota harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan synkän lammen pelkkä olemassaolo oli ulottanut hänen sisäiseen elämäänsä.
Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtaa luonnollisemmasta ja paljon ilmeisemmästä aiheesta — hänen hellästi rakastetun sisarensa, hänen ainoan monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja ainoan sukulaisensa vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka ilmeisesti pian päättyisi kuolemaan. »Hänen kuoltuaan» sanoi Usher niin katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan, »olen minä (niin toivoton ja heikko) vanhan Usherin suvun viimeinen». Hänen puhuessaan lady Madeline (sillä siksi häntä nimitettiin) kulki huoneen kaukaisimman osan poikki hitaasti ja huomaamatta minun läsnäoloani. Katselin häntä äärettömän kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani — ja kuitenkin huomasin mahdottomaksi selittää noita tunteita. Jonkinlainen ahdistus painosti minua, kun seurasin katseellani hänen askeleitaan. Kun ovi lopulta sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen veljensä kasvoja — mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.
Lady Madelinen sairaus oli kauan uhmannut hänen lääkäriensä taitoa. Sen epätavalliset oireet olivat piintynyt välinpitämättömyys, asteettainen riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohimenevät osittaisen katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut sairauttaan vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen; mutta samana iltana, jona minä saavuin taloon, hävittäjän musertava voima (niinkuin hänen veljensä kertoi yöllä sanomattoman kiihtyneenä) lannisti hänet; ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt, olisi luultavasti viimeinen — että ladya, ainakaan elävänä, en enää milloinkaan saisi nähdä.
Muutamina seuraavina päivinä ei hänen nimeään maininnut Usher sen enempää kuin minäkään; ja tuona aikana ponnistelin kovasti hälventääkseni ystäväni synkkämielisyyttä. Maalailimme ja luimme yhdessä, tai minä kuuntelin kuin unessa hänen elävän kitaransa villejä improvisatioita. Ja sillä tavoin, mitä täydellisemmin yhä läheisempi ystävyys salli minun tunkeutua hänen henkensä lymypaikkoihin, sitä katkerammin havaitsin, miten hyödyttömiä olivat yritykset elähdyttää sielua, josta pimeys, niinkuin synnynnäinen välttämätön ominaisuus, valui synkkämielisyyden loppumattomana säteilynä koko hänen sisäiseen ja ulkonaiseen maailmaansa.
Muistan aina monta juhlallista tuntia, jotka sillä tavoin »vietin Usherin talon isännän seurassa. Ja kuitenkin epäonnistuisin yrittäessäni kertoa tarkalleen niitä tutkimuksia tai askareita, joihin hän takerrutti tai johti minut. Kiihtynyt ja ylipingoittunut mielikuvitus loi niihin kaikkiin kammottavan hohteen. Hänen pitkät, improvisoidut hautalaulunsa soivat iankaikkisesti korvissani. Muun muassa on mieleeni jäänyt tuskallisesti väräjämään eräs omituinen turmeltu muunnelma Weberin viimeisen valssin villistä sävelestä. Maalauksista, joita hänen mielikuvituksensa vaivalloisesti kypsytteli ja jotka veto vedolta kävivät yhä epämääräisemmiksi, mikä pöyristytti minua sitä enemmän, koska en tietänyt miksi — näistä maalauksista (niin eloisina kuin ne yhä mielessäni ovatkin) koettaisin turhaan selittää muuta kuin pientä osaa, joka ulottui pelkästään kirjoitetun sanan alueelle. Niiden paljas yksinkertainen piirustus kiinnitti ja kammotti mieltä. Jos kuolevainen on milloinkaan maalannut ajatusta, niin se kuolevainen oli Roderick Usher. Ainakin minuun — niissä silloin ympäröivissä oloissa — huokui noista aineettomista kuvitelmista, joita synkkämielinen heitteli kankaalle, sietämättömän väkevä kauhu, jonka kaltaistakaan en milloinkaan ole tuntenut katsellessani Fuselin tosin hehkuvia, mutta kuitenkin liian kouraantuntuvia unelmia.
Erästä ystäväni aivokummitusta, joka ei ole niin ankarasti aineettomuuteen kallistuva, koetan vaikkakin heikosti esittää sanoin. Tämä pieni kuva esitti suunnattoman pitkää ja suorakulmaista kellariholvia tai tunnelia, jonka seinät olivat matalat, valkeat ja vailla mutkia tai tunnuslauseita. Muutamat piirustuksen syrjäseikat kuitenkin ilmaisivat, että tämä luola oli syvällä maanpinnan alla. Niin valtavan pitkä kuin se olikin, ei missään näkynyt ulkomaailmaan vievää tietä; ja vaikka mitään soihtua tai muuta keinotekoisen valon lähdettä ei voinut huomata, virtasi tunnelin läpi voimakas sädevuo ja kietoi sen kokonaan aavemaiseen ja luonnottomaan kirkkauteen.
Olen jo maininnut tuosta kuulohermojen sairaalloisesta tilasta, joka teki potilaalle sietämättömäksi kaiken musiikin paitsi muutamia kielisoitinten ääniä. Ehkäpä juuri noista ahtaista rajoista, joihin hänen täytyi kitaraansa käsitellessään tyytyä, aiheutui suureksi osaksi hänen esityksiensä haaveellinen luonne. Mutta hänen valmistelematta-säveltämisensä tulista helppoutta ei voi sillä selittää. Hänen säveltensä samoinkuin hänen villien fantasioittensa sanojenkin (sillä hän joskus säesti itseään hetken luomilla loppusoinnuilla) täytyi johtua tuosta kiihkeästä henkisestä kokoontumisesta ja keskityksestä, jota niinkuin aikaisemmin olen huomauttanut saattaa havaita vain korkeimman keinotekoisen kiihtymyksen hetkinä. Erään tällaisen laulun sanat ovat helposti tarttuneet muistiini. Ehkä ne tehosivat minuun tavallista voimakkaammin, koska ajatuksen salaperäisen verhon alta olin ensimmäisen kerran havaitsevinani Usherin täydelleen tajuavan, että hänen ylpeä järkensä horjui valtaistuimellaan. Säkeistöt, joiden nimenä oli »Kummituspalatsi», olivat suunnilleen, elleivät aivan tarkalleen, tällaiset:
I.
Nous kerran linna ylväin yli vehmaan laaksomaan, kohos pilviin tornein, pylväin, hyvät enkelit vierainaan. Oli Ajatus kuningas seudun — ja siivet seraafien ei koskaan ennen havisseet yli loiston sellaisen.
II.
Yli torninpartahitten liput keltaiset tuulessa ui. (Tämä kaikki kauan sitten, jo ammoin tapahtui.) Ja ylitse muurin harmaan kun lauhat tuulet soi, niin kukkain tuoksun armaan ne sylissänsä toi.
III.
Näki kulkijat laaksotiellä läpi kirkkaitten ikkunain, miten luutun soidessa siellä kävi henget liihoittain. Ja valtaistuimellaan siell' istui kuningas. Oli suuren valtansa mukaan hän uljas, loistelias.
IV.
Ovi linnan säihkyi, väikkyi vain helmin ja rubiinein, ja ovesta kaiut läikkyi niin ihanin sävelein. Niin kimaltain ja liitäin ne lauloivat kunniaa ylen viisaan kuninkaansa, jota kuuli kansa, maa.
V.
Mut murheet kohtas maata surunmustina raivossaan. (Ah, surkaa — tuhost' ei saata maa herätä milloinkaan!) Ja kauniin linnan loisto, joka kerran on häikäissyt, nyt muinaisaikain takaa on vain tarina himmennyt.
VI.
Kautt' ikkunain nyt tiellä saa nähdä kulkijat: epäsointujen tahtiin siellä pahat henget liikkuvat, läpi hämärän oven ryntää nyt haamuja virtanaan, ja se hirveä lauma nauraa — mut ei hymyile milloinkaan.
Muistan, että tämän ballaadin aiheuttama mielipiteiden vaihto johti Usherin lausumaan ajatuksen, jota en mainitse niin paljon sen uutuuden vuoksi (sillä monet muut [Watson, toht. Percival, Spallanzani ja erikoisesti Llandaffin piispa. — Katso »Chemical Essays», osa V.] ovat ajatelleet samaan tapaan) kuin itsepintaisuuden tähden, jota hän osoitti sitä puolustaessaan. Tämä käsitys oli ylipäänsä sama kuin teoria kaiken kasvullisuuden tuntoherkkyydestä. Mutta hänen sekavassa mielikuvituksessaan tämä ajatus oli saanut paljon uskaliaamman muodon ja vissein rajoituksin tunkeutunut epäelimellisen luomakunnan alueelle. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni hänen vakaumuksensa täyttä laajuutta ja hänen kiihkeätä antaumustaan siihen. Tämä usko kuitenkin yhtyi (niinkuin jo aikaisemmin olen viitannut) hänen esi-isiensä talon harmaisiin kiviin. Hän kuvitteli, että tuntoherkkyyden ehdot täytti näiden kivien sovittelutapa — niiden järjestely samoin kuin monet loiskasvit, jotka peittivät ne, sekä lahonneet puut, jotka seisoivat sen ympärillä — ennen kaikkea se seikka, että ne pitkiä aikoja olivat häiritsemättä olleet samassa asemassa, sekä niiden kuvastuminen vallihaudan hiljaiseen veteen. Todistus — tuntoherkkyyden todistus — näkyi, sanoi hän (ja minä vavahdin hänen puhuessaan), vettä ja seiniä ympäröivän ilmakehän hitaassa mutta varmassa tihentymisessä. Tuloksen huomasi, hän lisäsi, tuossa hiljaisessa mutta painostavassa ja kauheassa vaikutuksessa, joka vuosisatoja oli johtanut hänen sukunsa kohtaloita ja joka teki hänet sellaiseksi, millaisena nyt näin hänet — millainen hän oli. Sellaiset käsitykset eivät tarvitse selityksiä, enkä aio niitä antaakaan.
Kirjamme — kirjat, jotka vuosikausia olivat olleet huomattavana osana tuon sairaan elämässä — olivat niinkuin saattaa otaksua aivan tämän haaveellisuuteen taipuvaisen luonteen kaltaisia. Me tutkimme sellaisia teoksia kuin Gressetin »Ververt et Chartreuse», Machiavellin »Belphegor», Svedenborgin »Taivas ja helvetti», Holbergin »Niilo Klimmin maanalainen matka», Robert Fludin, Jean D’Indaginén ja De la Chambren »Kiromantia», Tieckin »Matka siniseen kaukaisuuteen» ja Campanellan »Auringon kaupunki». Eräs lempiteoksia oli pieni oktaavilaitos dominikaanimunkki Eymeric de Gironnen »Directorium Inquisitoriumista», ja Pomponius Melassa oli kappaleita vanhoista afrikkalaisista satyyreistä ja egipaneista, joiden seurassa Usher saattoi uneksia tuntikausia. Hänen kaikkein mieluisinta luottavaansa oli kuitenkin erittäin vanha ja harvinainen kirja goottilaista kvarttokokoa — hävinneen kirkkokunnan käsikirja — »Vigiliae Mortuorum secundum Chorum Ecclesiae Maguntinae.»
En voinut olla ajattelematta tämän teoksen omituista rituaalia ja sen mahdollista vaikutusta sairaaseen, kun hän eräänä iltana ilmoitettuaan äkkiä, ettei lady Madelinea enää ollut, sanoi haluavansa, että ruumista pidettäisiin kaksi viikkoa (ennen lopullista hautausta) eräässä niitä lukemattomia kellariholveja, joita rakennuksen alla oli. Ulkonainen syy, jolla hän puolusteli tätä omituista menettelyä, oli kuitenkin sellainen, etten katsonut asiakseni ryhtyä väittelemään. Veljen olivat tähän päätökseen johtaneet (niinkuin hän kertoi minulle) vainajan sairauden omituinen luonne, lääkärin itsepintaisen innokkaat vaatimukset ja perheen hautausmaan kaukainen ja syrjäinen asema. En tahdo kieltää, että muistellessani sen henkilön epävarmoja kasvoja, jonka saapuessani tähän taloon olin portailla tavannut, minua ei lainkaan haluttanut vastustaa tätä mielestäni joka tapauksessa vahingoittamatonta eikä mitenkään luonnotonta varovaisuutta.
Usherin pyynnöstä autoin häntä väliaikaisen hautauksen järjestelyssä. Kun ruumis oli asetettu kirstuun, niin me kaksin kannoimme sen leposijalleen. Holvi, johon sen asetimme (ja joka oli ollut niin kauan suljettuna, että sen tunkkautunut ilma esti soihtujamme kirkkaasti palamasta) oli pieni, kostea ja aivan vailla minkäänlaisia valoaukkoja ja oli hyvin syvällä, aivan juuri sen rakennuksenosan alla, jossa minun makuuhuoneeni oli. Ilmeisesti sitä kaukaisina feodaaliaikoina oli käytetty pahimmanlaatuisiin vankilatarkoituksiin ja myöhemmin ruudin tai jonkin muun helposti syttyvän aineen säilytyshuoneena, sillä osa sen lattiaa ja koko siihen johtava käytävä oli huolellisesti päällystetty kuparilevyillä. Samalla tavoin oli suojattu myös vankka rautaovi. Sen suunnaton paino sai aikaan tavattoman terävän kitinän, kun sitä liikutettiin saranoillaan.
Laskettuamme surullisen taakkamme kannatinpukeille tähän kauhun paikkaan me osittain siirsimme syrjään vielä naulaamattoman kirstunkannen ja katsoimme vainajan kasvoja. Huomasin nyt ensimmäistä kertaa veljen ja sisaren tavattoman yhdennäköisyyden, ja Usher ehkä tajuten ajatukseni mutisi muutamia sanoja, joista sain tietää, että vainaja ja hän olivat olleet kaksosia ja että heidän välillään oli aina vallinnut aivan käsittämättömän voimakas myötätunto. Emme kuitenkaan kauan katselleet vainajaa — sillä kauhistumatta ei häntä voinut nähdä. Sairaus, joka oli murtanut ladyn hänen nuoruutensa kukkeudessa, oli niinkuin tavallisesti kataleptiset taudit jättänyt pettävän, vienon punerruksen hänen rinnalleen ja kasvoilleen ja hänen huulilleen tuon epäilevästi viivyttelevän hymyn, joka vaikuttaa kuolleella niin kauhistuttavalta. Panimme kannen paikoilleen ja ruuvasimme sen kiinni ja lukittuamme rautaoven läksimme hitaasti talon yläkerran melkein yhtä synkkiin huoneisiin.
Ja nyt, kun muutamia katkeran surullisia päiviä oli kulunut, tapahtui ystäväni henkisessä sairaudessa huomattava käänne. Hänen tavalliset tapansa katosivat. Hän laiminlöi tai unohti tavalliset askareensa. Hän kuljeksi huoneista toisiin kiireisin, epätasaisin ja tarkoituksettomin askelin. Hänen kasvojensa kalpeus oli muuttunut jos mahdollista vielä aavemaisemmaksi — mutta silmien loisto oli kokonaan sammunut. Tuota äänen satunnaista käreyttä ei kuulunut enää milloinkaan, ja hänen puheensa oli yhtämittaista värinää, aivan kuin hän olisi äärettömästi pelännyt jotakin. Joskus ajattelin, että hänen alituisesti kiihtynyt mielensä hautoi jotakin painostavaa salaisuutta, jonka ilmaisemiseksi hän kamppaili rohkeutta itselleen. Välistä taas minun täytyi selittää kaikki pelkiksi mielisairauden käsittämättömiksi oikuiksi, sillä näin hänen tuntikausia tuijottavan avaruuteen äärimmäisen jännittyneenä aivan kuin kuunnellakseen jotakin kuviteltua ääntä. Ei ihme, että hänen tilansa peloitti minua — että se tarttui minuun. Tunsin, miten hitaasti mutta varmasti hänen haaveellinen mutta väkevä taikauskonsa rupesi vaikuttamaan minuun.
Näiden tunteiden voiman huomasin varsinkin mennessäni nukkumaan myöhään illalla noin seitsemän, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin olimme sijoittaneet lady Madelinen maanalaiseen kellariin. Uni ei tullut lähelle vuodettani, vaikka tunti kului toisensa jälkeen. Ponnistelin järkeilläkseni hermostuneisuuden tiehensä. Koetin uskotella itselleni, että suuri osa tunteistani, elleivät kaikki, johtuivat huoneen synkästä sisustuksesta — tummista ja repaleisista seinäverhoista, joita nousevan myrskyn henkäykset liikuttivat seinällä edestakaisin ja kahisuttivat vuodeverhojani vastaan. Multa ponnistukseni jäivät hedelmättömiksi. Voittamaton väristys tunkeutui vähitellen ruumiini läpi, ja lopulta tämä aivan aiheeton, mutta äärimmäinen rauhattomuus puristi painajaisena sydäntäni. Voimani ponnistaen pudistin tämän pois, nousin istumaan patjoilleni ja tuijottaen kiihkeästi pimeään huoneeseen kuulostelin — en tiedä miksi, mutta vaistomainen tunne pakotti minua — jotakin matalaa ja epämääräistä ääntä, joka pitkin väliajoin, myrskyn aina joskus hiljetessä tuli — en tiedä mistä. Väkevän kauhun valtaamana, joka oli sitä sietämättömämpi, kun sitä ei voinut selittää, minä kiireesti heitin vaatteet ylleni (sillä tunsin, etten enää sinä yönä voisi nukkua) ja koetin päästä tästä surkuteltavasta mielentilasta kävelemällä nopeasti edestakaisin.
Olin tehnyt vain muutamia kierroksia, kun portailta kuuluvat kevyet askelet kiinnittivät huomiotani. Tunsin ne kohta Usherin askeliksi. Hetkeä myöhemmin hän kevyesti koputti ovelleni ja astui sisään lamppua kantaen. Hänen kasvonsa olivat raihnaat niinkuin tavallisesti — mutta hänen silmistään loisti eräänlainen mielipuolinen pirteys, ja koko hänen käytöksensä todisti pidätetystä hysteriasta. Hänen ulkonäkönsä säikähdytti minua — mutta mikä tahansa oli parempaa kuin yksinäisyys, jota olin niin kauan kärsinyt, ja niinpä hänen tulonsa tuntui helpotukselta.
»Ja sinä et ole sitä nähnyt?» sanoi hän äkkiä katseltuaan kotvasen hiljaa ympärilleen — »etkö ole nähnyt sitä? — mutta odotahan, niin saat nähdä!» Niin puhuen ja asetettuaan lampun huolellisesti syrjään hän kiiruhti erään ikkunan luo ja työnsi sen auki myrskyn heiteltäväksi. Raivokas tuulenpuuska oli melkein heittää meidät kumoon. Yö oli myrskyinen, mutta kuitenkin synkän kaunis ja aivan erikoinen kauheudessaan ja kauneudessaan. Pyörremyrsky oli ilmeisesti koonnut kaikki voimansa meidän ympäristöömme, sillä tuulen suunnassa tapahtui alituisia ja voimakkaita muutoksia, ja harvinaisen tiheät pilvet (jotka kulkivat niin alhaalla, että talon tornit katosivat niihin) eivät estäneet meitä näkemästä, miten ne nopeasti, aivan elollisten olentojen kaltaisina lensivät kaikilta suunnilta toisiaan vastaan poistumatta etäisyyteen.
Sanon, ettei niiden harvinainen tiheys estänyt meitä tätä kaikkea näkemästä — eikä kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan kuusta tai tähdistä — eikä salama kertaakaan välähtänyt. Mutta näiden valtavien höyrymassojen alapinnat samoin kuin ympärillämme olevat esineet loistivat luonnottomassa valossa, jota loivat taloa ympäröivät himmeänvälkkyvät ja selvästi näkyvät kaasuhöyryt.
»Et saa — sinun ei pidä katsella tätä!» sanoin väristen Usherille ja vein hänet lempeällä väkivallalla ikkunan luota tuolille. »Nämä ilmiöt, jotka sinua niin kiihoittavat, ovat vain verrattain tavallisia sähköilmiöitä, tai ehkä ne johtuvat vallihaudan mätänemishöyryistä. Pistäkäämme ikkuna kiinni; ilma on kolea ja vaarallinen sinun terveydellesi. Tässä on niitä sinun mielikirjojasi. Minä luen ja sinä kuuntelet; ja niin me vietämme tämän hirvittävän yön yhdessä.»
Se vanha kirja, jonka olin ottanut käteeni oli Sir Launcelot Canningin »Hullu Trist», mutta olin sanonut sitä Usherin mielikirjaksi enemmän leikillä kuin vakavissani; totta puhuen näet sen kömpelössä ja mielikuvituksettomassa pitkäveteisyydessä oli sangen vähän sellaista, mikä saattoi herättää mielenkiintoa ylevään tähtäävässä ja henkevässä mielenlaadussa. Se oli kuitenkin ainoa käsillä oleva kirja, ja minua kannusti heikko toivo, että sairasta vaivaava kiihtymys tyyntyisi (sillä henkisten sairaalloisuuksien historia on täynnä samanlaisia tapauksia) näistä äärimmäisistä typeryyksistä, joita aioin lukea. Ja jos olisin voinut päätellä siitä ylipingoitetun innokkaasta mielenkiinnosta, jonka vallassa hän kuunteli tai ilmeisesti kuunteli kertomuksen sanoja, niin olisin voinut onnitella itseäni tarkoitukseni onnistumisesta.
Olin tullut siihen tunnettuun kohtaan, jossa Ethelred, kirjan sankari, koetettuaan sovinnolla päästä erakon majaan, päättää tunkeutua sinne väkisin. Niinkuin muistetaan, kertomuksen sanat kuuluvat:
»Ja Ethelred, joka oli luonnostaan rohkea ja sitäpaitsi nyt kiihoittunut viinistä, jota hän oli juonut, ei ruvennut enää neuvottelemaan erakon kanssa, joka todellakin oli itsepintainen ja pahansuopa luonteeltaan, vaan tuntien sateen kastelevan hartiansa ja peläten myrskyn nousevan, kohotti tapparansa ja iski oven laudoitukseen niin suuren reiän, että hänen rautakintainen kätensä siitä mahtui; siitä hän nyt veti väkevästi ja ravisti ja repi kaiken rikki, niin että kuivan ja räiskähtelevän puun ääni kaikui läpi metsän.»
Lopetettuani tämän lauseen hätkähdin ja pysähdyin hetkiseksi, sillä minusta tuntui (vaikka kohta päättelin, että kiihtynyt mielikuvitukseni oli minut pettänyt) — minusta tuntui, että jostakin talon hyvin kaukaisesta osasta kantautui korviini epäselvä ääni, joka aivan tarkassa samankaltaisuudessaan saattoi olla Sir Launcelotin niin tarkasti kuvaaman räiskähtelevän äänen (tosin tukahtunut ja himmeä) kaiku. Epäilemättä tämä yhteensattuma yksinään oli saanut huomioni kiintymään; ikkunanpuitteiden ritinä ja yhä kasvavan myrskyn sekalaisten äänien joukossa ei tuo ääni itsessään olisi varmasti mitenkään voinut kiinnittää mieltäni tai häiritä minua. Jatkoin kertomusta.
»Mutta uljas sankari Ethelred, joka nyt astui ovesta, kiukustui ja hämmästyi, kun ei huomannut jälkeäkään tuosta pahansuovasta erakosta; mutta sensijaan näki hän suomuisen ja hirvittävän tultasyöksevän lohikäärmeen vartioimassa kultaista palatsia, jonka lattiat olivat hopeaiset; ja seinällä riippui kiiltävä kuparikilpi, jossa oli tällainen reunakirjoitus:
Vain voittaja saa täältä asunnon; lohikäärmen tappajan kilpi on.
Ja Ethelred kohotti tapparansa ja iski lohikäärmettä päähän, joka vieri hänen eteensä ja puhalsi ulos saastaisen henkensä huutaen niin kamalasti ja käreästi ja myöskin niin vihlaisevasti, että Ethelredin oli melkein pakko painaa kädet korvilleen tätä kaameata huutoa vastaan, jonka kaltaista ei milloinkaan oltu kuultu.»
Tähän taas pysähdyin äkisti ja aivan tyrmistyneenä — sillä en voinut epäilläkään, että juuri sillä hetkelläkin kuulin (vaikka mahdotonta sanoa miltä suunnalta) matalan ja ilmeisesti kaukaisen, mutta käreän, pitkäveteisen ja ihan epätavallisen rääkyvän tai kirskuvan äänen, aivan samanlaisen kuin se lohikäärmeen luonnoton kiljunta, jonka mielikuvitukseni oli jo loihtinut esiin.
Vaikka tämä toinen ja tavattoman erikoinen sattuma täytti sieluni tuhansilla risteilevillä tunteilla, joista väkevämmät olivat ihmettely ja äärimmäinen kauhu, pysyin kuitenkin tarpeeksi kylmäverisenä välttääkseni millään huomautuksella kiihoittamasta toverini hermoja. En ollut lainkaan varma, oliko hän kuullut tuota ääntä, vaikkakin muutamien viime minuuttien aikana hänen käytöksessään oli tapahtunut omituinen muutos. Istuttuaan aivan kasvot minuun päin hän vähitellen oli kääntynyt tuolillaan ja istui nyt oveen päin; niinpä vain puolittain näin hänen piirteensä, vaikka kyllä huomasin, että hänen huulensa värisivät, aivan kuin hän olisi kuulumattomasti mutissut jotakin. Pää oli vaipunut rinnalle, mutta tiesin, ettei hän nukkunut, sillä sivusta näin silmän avoimesti ja jäykkänä tuijottavan. Samaa todisti myöskin ruumiin liikkuminen, sillä hän kiikutti sitä sivulta toiselle hiljaa, mutta alituisesti ja yksitoikkoisesti. Nopeasti pantuani tämän kaiken merkille minä palasin Sir Launcelotin kertomukseen, joka jatkui näin:
»Ja nyt, kun sankari oli päässyt lohikäärmeen peloittavasta raivosta, hän muistaen vaskikilven ja murtaen lumouksen, jonka vallassa se oli ollut, poisti raadon tieltään ja astui urheasti linnan hopealattian yli sinne, missä kilpi riippui seinällä; se ei kuitenkaan odottanut hänen saapumistaan, vaan putosi lattialle hänen jalkoihinsa hirvittävän kovasti ja peloittavasti rämähtäen.»
Juuri kun nämä sanat olivat tulleet huuliltani, minä — aivan kuin vaskikilpi olisi siinä samassa pudonnut raskaasti hopealattialle — kuulin selvän, onton ja metallimaisen, vaikkakin ilmeisesti verhotun kajahduksen. Aivan hermot piloilla ponnahdin jaloilleni, mutta Usherin mittamääräinen keinutteleminen ei häiriytynyt. Juoksin hänen tuolinsa luo. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä suoraan eteenpäin, ja kasvot olivat kuin kivettyneet. Mutta laskiessani käden hänen olkapäälleen hänen koko ruumiinsa läpi kulki ankara värähdys; sairaalloinen hymy väreili hänen huulillaan, ja näin, että hän mutisi hiljaa, nopeasti ja soperrellen, aivan kuin ei olisi tietänyt mitään minun läsnäolostani. Kumarruin aivan hänen lähelleen ja lopulta pääsin selville hänen sanojensa kamalasta sisällöstä.
»Ei kuulla sitä? — kyllä minä kuulen sen ja olen kuullut. Kauan — kauan — kauan — monta minuuttia, monta tuntia, monta päivää olen sen kuullut — mutta en uskaltanut — voi minua kurjaa raukkaa! — en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Me olemme haudanneet hänet elävänä! Enkö ole sanonut, että aistimeni ovat terävät? Sanon nyt sinulle, että kuulin hänen ensimmäiset heikot liikkeensä arkussaan. Kuulin ne — monta, monta päivää sitten — mutta en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Ja nyt, tänä yönä — Ethelred — hahhah! — erakon oven särkeminen ja lohikäärmeen kuolinhuuto ja kilven räminä! — sano ennemmin: hänen kirstunsa särkyminen ja hänen vankilansa rautaoven saranoin kirskuminen ja hänen kamppailunsa holvin kuparoidussa käytävässä. Oi, minne minä pakenisin? Eikö hän ole täällä aivan kohta? Eikö hän kiiruhda soimaamaan minua kiireestäni? Enkö ole kuullut hänen askeleitaan portailla? Enkö erota hänen sydämensä raskasta ja kamalaa tykintää? Hullu!» Hän ponnahti pystyyn ja kirkaisi tavut, aivan kuin ponnistus veisi hänen henkensä: »Hullu! Sanon sinulle, että hän seisoo oven takana!»
Aivan kuin huudahduksen yli-inhimillisellä tarmolla olisi ollut loihtuvoima — valtava antiikkinen ovi, johon puhuja osoitti, avasi samassa hitaasti raskaat, eebenmustat leukansa. Se oli raivoisan tuulenhenkäyksen työtä — mutta ulkopuolella seisoi lady Madeline Usherin viittaan kääriytynyt korkea vartalo. Hänen valkoisissa käärinliinoissaan oli verta ja kaikkialla hänen riutuneella ruumiillaan merkkejä katkerasta kamppailusta. Hetkiseksi hän jäi kynnykselle vavisten ja hoippuen edestakaisin — sitten hiljaa valittavasti huudahtaen hän kaatui raskaasti eteenpäin veljensä päälle ja ankarassa, lopullisessa kuolintuskassaan kaatoi hänetkin — ruumiin ja niiden kauhujen uhrin, joita hän oli ennustanut.
Pakenin kauhistuneena siitä huoneesta ja koko talosta. Myrsky riehui täydessä vimmassaan, kun ajoin laskusillan yli. Äkkiä lankesi polulle kirkas valo, ja minä käännyin katsomaan, mistä niin omituinen hohde saattoi tulla, sillä takanani oli vain suuri talo ja sen varjot. Valo tuli laskevasta, verenkarvaisesta täysikuusta, joka paistoi kirkkaana läpi sen kerran tuskin huomattavan halkeaman, josta olen puhunut ja joka ulottui murtoviivana talon katosta sen perustukseen. Tuijottaessani tämä halkeama leveni nopeasti; sitten tuli raivokas tuulenpuuska; kuun koko kehä tuli samassa näkyviin; päätäni huimasi, kun näin noiden valtavien seinien sortuvan; kuului pitkä kumiseva ääni, aivan kuin tuhannet kosket olisivat pauhanneet, ja syvä ja musta lammikko peitti yrmeästi ja hiljaa Usherin talon jäännökset.