TOHTORI TARRIN JA PROFESSORI FETHERIN SYSTEEMI.
Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä määrätystä Maison de Santésta eli yksityisestä hulluinhuoneesta, josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa, arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin, etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi, että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia, tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista, niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien. Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei sallisi hänen astua itse sisään.
Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnes Maison de Santé tuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano, kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin heikkouttani ja jatkoin matkaani.
Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies, jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.
Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.
Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja ihailun tunteita.
Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi» — kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.
Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin, etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan. Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä; mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle, ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.
Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.
»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan terve nainen».
»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi, näettekös…»
»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on, eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut luottaa.»
»Edellisen hoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan — »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»
»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä ainaiseksi».
»Todellakin! Te saatte minut hämmästymään!»
»Havaitsimme, herraseni», sanoi hän huoahtaen, »aivan välttämättömäksi palata vanhoihin menettelytapoihin. Rauhoittamissysteemin vaarallisuus on aina ollut ilmeinen, ja sen etuja on paljon yliarvioitu. Uskon, herraseni, että tässä talossa on kokeiltu tarpeeksi, jos missään. Me teimme kaiken minkä ihmisjärki saattoi keksiä. Olen pahoillani, ettette voinut käväistä luonamme aikaisemmin, jolloin olisitte itse voinut päätellä. Mutta otaksun, että olette tutustunut rauhoitusmenetelmään — yksityiskohdittain.»
»En aivan. Olen kuullut siitä vain muilta henkilöiltä — enimmäkseen kolmannen tai neljännen käden tietoja.»
»Tietäkää siis, että tämä systeemi yleensä sopii niille potilaille, jotka ovat menagés — eriskummallisia. Me emme vastustaneet ainoatakaan kuvitelmaa, mikä juolahti hullun aivoihin. Päinvastoin, emme niitä ainoastaan sietäneet, vaan vieläpä rohkaisimmekin; ja useat pysyväisistä parannuksistamme saatiin sillä tavalla. Ei ole olemassa todistelutapaa, joka koskisi mielipuolen heikkoon järkeen niinkuin reductio ad absurdum. Meillä on esimerkiksi ollut ihmisiä, jotka ovat kuvitelleet itseään kananpojiksi. Parannuskeino oli, että itsepintaisesti pidettiin tätä kuvitelmaa tosiasiana — potilas ei käsitä sitä tarpeeksi selvästi tosiasiaksi, jos häntä sen vuoksi syytetään järjettömyydestä — ja siis viikon ajan häneltä kiellettiin kaikki muu ruoka kuin se mitä käytetään, kananpojalle. Tällä tavoin pieni jyvä ja hiukan hiekkaa tekivät suoranaisia ihmeitä.»
»Mutta oliko tällainen parannuskeino ainoa?»
»Ei lainkaan. Luotimme paljon yksinkertaisiin huvituksiin, sellaisiin kuin musiikki, tanssi, ruumiinharjoitukset yleensä, kortinpeluu, määrätynlaiset kirjat ja niin poispäin. Me pyrimme kohtelemaan jokaista yksilöllisesti aivan kuin jonkin tavallisen ruumiillisen sairauden uhrina; ja sanaa 'mielisairaus' ei mainittu milloinkaan. Tärkeä kohta oli järjestää jokainen mielipuoli vartioimaan kaikkien muiden tekoja. Tämä tällainen luottaminen hullun ymmärrykseen on hänen auttamistaan sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Sillä tavoin me saatoimme huomattavasti vähentää vartijoita.»
»Eikä teillä ollut minkäänlaisia rangaistuksia?»
»Ei minkäänlaisia.»
»Ettekö te milloinkaan sulkeneet potilaitanne koppiin?»
»Kyllä silloin tällöin, kun jonkun mielisairaus kypsyi kohtaukseksi tai äkisti muuttui raivoksi, me veimme hänet salaiseen koppiin, ettei hänen sairautensa tarttuisi toisiin. Ja pidimme siellä, kunnes saatoimme lähettää hänet takaisin ystäviensä luokse, sillä raivohullujen kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti heidät siirrettiin yleisiin sairaaloihin.»
»Ja nyt te olette muuttaneet kaiken tämän — ja pidätte muutosta parempana?»
»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestä Maison de Santésta.»
»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma, ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».
»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee, jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet siitä, mitä näette. Mitä tähän Maison de Santé-juttuun tulee, niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan. Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»
»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»
»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani — ainakin jossakin määrin.»
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi 173
Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari, jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.
»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä. Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat, enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä. Voin tarjota teille vasikkaa, à la Menehoult kukkakaalin kera veloute-kastikkeessa — senjälkeen lasillinen Clos de Vougeôta — ja silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»
Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue — kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden, olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen, koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä» ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua, kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta. Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.
Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille läsnäolijoille paitsi minulle.
Kaiken kaikkiaan en voinut olla ajattelematta, että kaikessa tässä oli paljon outoa — mutta maailmahan on kokoonpantu kaikenlaisista ihmisistä, jotka edustavat kaikkia ajatus- ja kaikkia seurustelutapoja. Olin myöskin matkustanut liian paljon oppiakseni olemaan mitään ihmettelemättä ja niinpä istuuduinkin hyvin tyvenesti isäntäni oikealle puolen, ja kun ruokahaluni oli suurenmoinen, tein oikeutta hyville ruokalajeille.
Keskustelu oli vilkasta, ja kaikki ottivat siihen osaa. Naiset niinkuin tavallista puhuivat suurimman ajan. Huomasin pian, että melkein kaikki seurueen jäsenet olivat hyvin kasvatettuja; ja isäntäni itse oli kokonainen varasto hyväntuulisia juttuja. Hän näytti erittäin halukkaalta puhumaan asemastaan Maison de Santén johtajana; ja mielisairas oli minun ihmeekseni kaikkien keskustelujen lempiaihe. Monta hupaista juttua kerrottiin potilaitten päähänpistoista.
»Meillä oli täällä kerran veitikka», sanoi eräs paksu, pieni herrasmies, joka istui oikealla puolellani, »veitikka, joka kuvitteli olevansa teekannu; eikö muuten ole omituista, miten usein juuri tämä erikoinen päähänpinttymä on iskeytynyt mielipuolen aivoihin? Ranskassa on tuskin ainoatakaan hulluinhoitolaa, jossa ei olisi inhimillistä teekannua. Tämä meidän herrasmiehemme oli englantilainen teekannu ja puhdisti itseään joka aamu hyvin huolellisesti pukinnahalla ja saippuajauheella.»
»Ja sitten», sanoi aivan vastapäätä istuva pitkä mies, »meillä oli täällä aivan äskettäin eräs henkilö, joka oli saanut päähänsä, että hän oli aasi — mikä kuvannollisesti puhuen olikin aivan totta. Pitkään aikaan hän ei tahtonut syödä muuta kuin takkiaisia; mutta tästä aatteesta me paransimme hänet hyvin pian sillä, ettemme antaneet hänen syödä mitään muuta. Sitten hän rupesi alituisesti potkimaan — näin — näin —»
»Herra de Kock, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte inhimillisesti!» keskeytti vanha rouvashenkilö, joka istui puhujan vieressä. »Olkaa ystävällinen ja pitäkää jalkanne aloillaan! Te olette pilannut minun brokaadini. Onko tarpeellista havainnollistaa juttua niin käytännöllisellä tavalla? Tämä ystävämme tässä ymmärtää varmasti teitä ilman näitä eleitäkin. Kautta kunniani, te olette melkein yhtä suuri aasi, kuin miksi tuo onneton ihminen kuvitteli itsensä. Teidän liikehtimisenne on hyvin luonnollista, uskokaa pois.»
»Mille pardons! Ma’m’selle!» vastasi monsieur de Kock — »tuhannesti anteeksi! En ollenkaan aikonut loukata. Ma'm'selle Laplace — monsieur de Kock pyytää kunniaa saada kilistää kanssanne.»
Tässä monsieur de Kock kumarsi syvään, suuteli kättään hyvin juhlallisesti ja kilisti ma'm'selle Laplacen kanssa.
»Sallikaa mon ami», sanoi monsieur Maillard minuun kääntyen, »sallikaa minun lähettää teille palanen tätä vasikkaa à la St. Menehoult — huomaatte sen erikoisen hienoksi».
Tällä hetkellä oli kolmen tukevan tarjoilijan juuri onnistunut sijoittaa turvallisesti pöydälle suunnaton tarjotin tai leikkuulauta, jonka sisällön otaksuin olevan »monstrum horrendum, informe, ingens, cui lumen ademptum». Tarkempi silmäys todisti kuitenkin, että se oli vain pieni, kokonaisena paistettu vasikka, joka oli asetettu polvilleen omena suussa, niinkuin Englannissa on tapana tehdä jäniksille.
»Ei kiitoksia», vastasin, »sillä totta puhuakseni en ole erikoisen ihastunut vasikkaan à la St. — — — mikä se olikaan? — en näet luule, että se on oikein terveellistä minulle. Otan kuitenkin uuden lautasen ja maistan vähän kaniinia.»
Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata ranskalaista kaniinia — varsin herkullinen morceau, jota voin suositella.
»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle kylkipala tätä kaniinia au-chat [kissan malliin. Suom.].»
»Tätä mitä?» kysäisin.
»Tätä kaniinia au-chat.»
»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida välittääkään. Otan kinkkua.»
Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä heidän kaniinistaan au-chat — ja jääköön minun puolestani myöskin heidän katti-au-kaniininsa.
»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut, — »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä palaa hänen säärestään».
»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten, tähän tapaan.»
Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.
»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle — »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa — näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä — ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»
»En lainkaan epäilekään», vastasin.
»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».
»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakka à la Desoulières olisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»
»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi monsieur Maillardiin.
»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho! — hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä, mon ami; tämä ystävämme on humoristi — drôle — teidän ei pidä ymmärtää häntä kirjaimellisesti.»
»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»
Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.
»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard, hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen, vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi. Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»
Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki aivan samanlaisen palveluksen hänelle.
»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka, jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»
»Madame Joyeuse, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte säädyllisesti!» keskeytti hänet meidän isäntämme hyvin ankarasti. »Joko käyttäydytte niinkuin rouvashenkilön tulee tai poistutte pöydästä — voitte valita.»
Nainen (jota hämmästyksekseni kuulin nimitettävän madame Joyeuseksi tuon hänen antamansa madame Joyeusen kuvauksen jälkeen) punastui aivan kulmakarvojaan myöten ja näytti äärettömästi häpeävän tätä ojennusta. Hän painoi päänsä alas eikä sanonut tavuakaan vastaukseksi. Mutta eräs toinen ja nuorempi nainen otti asian käsiteltäväksi. Hän oli tuo minun kaunis tyttöni, jonka olin tavannut vierashuoneessa.
»Oi, madame Joyeuse oli hölmö!» huudahti hän, »mutta totisesti paljon enemmän tervettä järkeä oli Eugénie Salsafetten mielipiteessä. Hän oli hyvin kaunis ja tuskallisen säädyllinen nuori nainen, joka ajatteli, että yleinen pukeutumistapa on säädytön ja halusi aina pukeutua vuoripuoli ulospäin. Ja se on hyvin helposti tehty. Tarvitsee vain tehdä näin — ja sitten näin — näin — näin — ja siten näin — näin ja sitten —»
»Mon Dieu! Ma'm'selle! Salsafette! huudahti kymmenkunta ääntä. »Mitäs te nyt? — hillitkää itsenne! — riittää jo! — näimme aivan selvästi, miten se tehdään! — pidättäkää! pidättäkää!» ja useat henkilöt hyppäsivät jo paikoiltaan pidättämään ma'm'selle Salsafetteä kohoamasta mediciläisen Venuksen tasolle, kun kohtausta hyvin vaikuttavasti ja äkkiä täydensivät pitkälliset huudot tai kiljahdukset joistakin päärakennuksen osista.
Nuo kiljahdukset koettelivat kovin hermojani, mutta seuruetta minä suorastaan säälittelin. En milloinkaan ole nähnyt järkeviä ihmisiä niin täydelleen pelästyneinä. Kaikki kalpenivat niin, että olisi luullut näkevänsä yhtä monta ruumista, ja kyyristyneinä tuoleihinsa vavisten ja kauhusta huohottaen kuuntelivat äänen uudistumista. Se kuului uudelleen — äänekkäämpänä ja aivan kuin lähempää — ja sitten kolmannen kerran hyvin äänekkäänä ja sitten neljännen kerran ilmeisesti hiljempänä. Tämä äänen huomattava hiljentyminen palautti seurueen mielialan kohta ennalleen; kaikki vilkastuivat, ja kasku seurasi toistaan. Uskalsin nyt kysyä häiriön syytä.
»Pelkkä mitättömyys», vastasi monsieur Maillard, »me olemme tottuneet sellaisiin ääniin, emmekä välitä niistä juuri lainkaan. Mielipuolet rupeavat silloin tällöin ulvomaan kuorossa; toinen saa toisen yltymään, niinkuin joskus käy koiralauman öisin. Välistä tapahtuu, että näitä konserttikuntoja seuraa yhteinen murtautumisyritys; silloin tietenkin on pieni vaara tarjona.»
»Ja montako heitä nyt on lukkojen takana?»
»Tällä hetkellä meillä ei ole kaikkiaan enempää kuin kymmenen.»
»Enimmäkseen kai naisia?»
»Oh, ei — kaikki ovat miehiä ja tukevia poikia, uskokaa pois.»
»Todellakin! Ja minä kun olen aina luullut, että mielipuolten enemmistö olisi kauniimpaa sukupuolta.»
»Yleensä on niin, mutta ei aina. Jokin aika sitten täällä oli kaksikymmentäseitsemän potilasta, ja siitä joukosta kokonaista kahdeksantoista oli naisia; mutta myöhemmin asiat ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte.»
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon niinkuin huomaatte», keskeytti se herrasmies, joka oli särkenyt ma'm'selle Laplacen sääriluut.
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte!» sanoi koko seurue kuorona.
»Pitäkää kielenne kurissa jok'ainoa!» sanoi isäntäni hyvin raivostuneena. Ja koko seurue vaipui ainakin minuutin kestävään syvään hiljaisuuteen. Eräs nainen totteli monsieur Maillardia kirjaimellisesti: työnsi ulos kielensä, joka oli harvinaisen pitkä, ja piti sitä hyvin alistuvaisena molemmin käsin kiinni päivällisen loppuun saakka.
»Entä tämä vallasnainen?» kuiskasin minä monsieur Maillardin puoleen kumartuen — »tämä rouva, joka on juuri puhunut ja joka päästelee kukko-kiekuuuu-uuta — hän luultavasti on vaaraton — aivan vaaraton, vai mitä?»
»Vaaraton!» huudahti isäntä teeskentelemättömän kummastuneena, »mitä — mitä voitte tarkoittaa?»
»Vain lievästi sekaisin?» vastasin koskettaen otsaani. »Olen varma, ettei hän ole erikoisesti — ei vaarallisesti sairas.»
»Mon Dieu! Mitä ihmettä te voitte kuvitella? Tämä rouva, erikoinen vanha ystäväni, madame Joyeuse, on ehdottomasti yhtä terve kuin minä itse. Hänellä on tietysti omat pikku omituisuutensa — mutta tiedättehän, että kaikki vanhat naiset — kaikki hyvin vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän omituisia!»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti — ja sitten nämä muut naiset ja herrat —»
»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».
»Kuinka! kaikkiko?» kysyin minä, — »naiset ja kaikki?»
»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus — vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti, vai mitä? — he ovat hiukkasen kummallisia? — eivätkö teistäkin?»
»Omituisia! — kummallisia! — ajatteletteko tosiaankin niin? Varmasti me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin, ymmärrättehän —»
»Varmasti», sanoin minä — »varmasti».
»Ja sitten ehkä tämä Clos de Vougeôt on vähän huumaavaa, ymmärrättehän — hiukan väkevää — tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»
»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»
»Ja tämä uusi systeemi on teidän omaa keksintöänne?»
»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille, josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea aivan läheisesti.»
»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».
»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut sanoa, ettette milloinkaan ole kuullut oppineesta tohtori Tarrista tai kuuluisasta professori Fetheristä?»
»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti — minun täytyy se tunnustaa — olette totisesti — saanut minut häpeämään itseäni!»
Ja totta se olikin.
»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».
Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi. He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme, jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan huokauksella Niagaran pohjasta.
»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli vaarallinen. Miten sen asian laita on?»
»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin tohtori Tarrin ja professori Fetherinkin ei milloinkaan ole turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina. Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi, mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet pakkopaitaan.»
»Mutta vaara, parahin herra, josta puhuitte — oman kokemuksenne mukaan — hoitaessanne tätä laitosta — onko teillä käytännöllistä aihetta ajatella, että vapaus on liian vaarallista mielisairaille?»
»Täällä? — oman kokemukseni mukaan? — no niin, voin kyllä vastata myöntävästi. Esimerkiksi — ei kovin kauan sitten — juuri tässä talossa sattui omituinen tapahtuma. 'Rauhoitussysteemi', tiedättehän, oli silloin hoitotapana, ja potilaat olivat vapaalla jalalla. He käyttäytyivät huomattavan hyvin — erikoisen hyvin — kuka tahansa tervejärkinen olisi ymmärtänyt, että joitakin pirullisia tuumia haudottiin — tietänyt vain siitä seikasta, että veitikat käyttäytyivät niin huomattavan hyvin. Ja sittenpä tapahtuikin, että eräänä kauniina aamuna hoitajat löysivät itsensä kädet ja jalat sidottuina kopeista, jossa heitä kohdeltiin, niinkuin he olisivat olleet mielipuolia, ja vartijoina olivat mielipuolet itse, jotka olivat ottaneet itselleen vartijain velvollisuudet.»
»Mitä te puhutte! En ikinä ole kuullutkaan mitään niin hullunkurista!»
»Se on aivan totta — kaikki tämä johtui erään hölmön toimesta — erään mielipuolen — joka jotenkin oli saanut päähänsä, että hän oli keksinyt paremman hallitustavan kuin kukaan milloinkaan — hullujenhallituksen, tarkoitan. Hän tahtoi luultavasti panna keksintönsä käytäntöön ja niinpä hän houkutteli muut potilaat yhtymään salaliittoon hallitsevien voimien kukistamiseksi.»
»Ja häntä todellakin onnisti?»
»Ei epäilystäkään. Vartijat ja vartioidut olivat pian vaihtaneet paikkoja. Tai ei aivan niin, sillä mielipuolet olivat olleet vapaina, mutta vartijoita pidettiin kopeissa edelleen ja kohdeltiin, surullista sanoa, hyvin ylimielisellä tavalla.»
»Mutta otaksun, että vastavallankumous pantiin pian toimeen. Tällainen olotila ei ole voinut kauan jatkua. Ympäristön väki — laitoksen vierailijat tekivät varmasti hälytyksen.»
»Erehdytte. Pääkapinoitsija oli liian ovela sellaiseen. Hän ei päästänyt laitokseen keitään vierailijoita — paitsi eräänä päivänä erään hyvin tyhmännäköisen nuoren herrasmiehen, jonka suhteen hänellä ei ollut aihetta mitään pelätä. Hän päästi hänet laitokseen — vain vaihtelun vuoksi — pitääkseen vähän hupia hänen kustannuksellaan. Peijattuaan häntä tarpeeksi hän päästi hänet pois ja lähetti hänet omille teilleen.»
»Ja miten kauan nuo hullut sitten hallitsivat?»
»Oh, hyvin pitkän ajan — varmasti kuukauden — en tarkasti osaa sanoa miten paljon kauemmin. Sillä välin hullut pitivät hauskaa, uskokaa pois. He heittivät pois omat nukkavierupukunsa ja panivat tyhjäksi pukusäiliöt ja jalokivilippaat. Talon kellarit olivat viinipulloja täynnä, ja nämä mielipuolet ovat oikeita piruja tietämään, miten sitä juodaan. He elivät hyvin, uskokaa pois.»
»Entä kohtelu — mitä erikoista kohtelutapaa kapinanjohtaja rupesi käyttämään?»
»No niin, hullu ei ole välttämättömästi hölmö, niinkuin jo olen huomauttanut; tämä hänen menettelytapansa oli paljon parempi kuin aikaisempi. Se oli hyvin oivallinen systeemi — yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — se oli suorastaan herkullinen — se oli —»
Tässä isäntäni selitykset katkaisi äkkiä toinen sarja kiljahduksia, aivan samanlaisia kuin ne, jotka olivat aikaisemmin heitä huolestuttaneet. Tällä kertaa ne kuitenkin näyttivät lähtevän nopeasti lähestyvien henkilöitten suista.
»Laupias taivas!» minä huudahdin — »mielipuolet ovat varmasti murtautuneet irti».
»Minä kovasti pelkään samaa», vastasi monsieur Maillard muuttuen nyt äärimmäisen kalpeaksi. Hän oli tuskin lopettanut lausettaan, kun äänekkäitä huutoja ja sadatuksia kuului ikkunain alta, ja kohta senjälkeen kävi selväksi, että muutamat ulkopuolella olevat ihmiset yrittivät väkisin tunkeutua huoneeseen. Ovea taottiin ilmeisesti moukarilla ja ikkunaluukkuja väännettiin ja pudisteltiin raivoisasti.
Syntyi mitä kauhein sekasorto. Monsieur Maillard ryömi minun suureksi kummastuksekseni erään sivupöydän alle. Olin odottanut enemmän päättäväisyyttä hänen puoleltaan. Orkesterin jäsenet, jotka viime neljännestunnin olivat ilmeisesti olleet liiaksi humalassa täyttääkseen velvollisuuttaan, ponnahtivat yht'äkkiä jaloilleen ja soittokoneittensa luo ja kiiveten pöydälleen rupesivat soittamaan »Yankee Doodlea», jota he jatkoivat, elleivät aivan puhtaasti, niin ainakin yli-inhimillisen tarmokkaasti koko metelin ajan.
Ruokapöydälle pullojen ja lasien väliin hypähti herrasmies, joka niin suurella vaivalla oli aikaisemmin saatu pidätetyksi hyppäämästä sille. Ja heti päästyään hyvään asentoon, hän rupesi pitämään puhetta, joka epäilemättä oli aivan mainio, jos sitä vain olisi voinut kuulla. Samaan aikaan mies, joka oli erikoisesti mieltynyt hyrrään, rupesi suunnattoman tarmokkaasti kehräämään kädet ojennettuina ruumiista suorassa kulmassa; ja niinpä hän tosiaankin näytti hyrrältä ja iski maahan jokaisen, joka sattui hänen tielleen. Ja kuullessani uskomatonta samppanjan poksahtelua ja sihinää huomasin pian, että se tuli henkilöstä, joka päivällisen aikana oli esittänyt samppanjapulloa. Ja sitten sammakkomies kurnutti, aivan kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut jokaisesta hänen äännähdyksestään. Ja kesken tätä kaikkea muita korkeammalle kohosi aasin yhtämittainen kiljunta. Olisin totisesti voinut itkeä vanhan ystäväni, madame Joyeusen puolesta, sillä tuo naisparka näytti hirvittävän sekapäiseltä. Muuta hän ei kuitenkaan tehnyt kuin seisoi nurkassa uunin vieressä ja lauloi yhtämittaa kimakalla äänellään: »Kukko-kiekuu-uuuuuuuu!»
Ja sitten seurasi huippukohta — näytelmän katastroofi. Koska muuta puolustusta paitsi kirkumista ja ulvomista ja kukonkiekuntaa ei yritettykään ulkoapäin tunkeutuvia vastaan, niin kaikki kymmenen ikkunaa murrettiin nopeasti ja melkein samanaikaisesti. Mutta ikinä en unohda niitä ihmetyksen ja kauhun tunteita, joiden vallassa katselin, kun näiden kymmenen ikkunan läpi hyökkäsi taistellen, repien ja ulvoen kokonainen armeija olioita, joita luulin simpansseiksi, orangutangeiksi ja Hyväntoivonniemen isoiksi mustiksi paviaaneiksi.
Sain hirvittävän iskun ja vierin erään sohvan alle, jossa makasin hiljaa. Maattuani siellä noin neljännestunnin, jonka aikana kuuntelin korvat hörössä mitä huoneessa tapahtui, sain kuitenkin tyydyttävän loppuratkaisun tähän murhenäytelmään. Kävi selville, että kertoessaan mielipuolesta, joka oli kiihoittanut toverinsa kapinaan, monsieur Maillard oli vain kuvaillut omaa suoritustaan. Tämä herrasmies oli pari kolme vuotta aikaisemmin ollut laitoksen johtajana; mutta hän tuli hulluksi itse ja joutui potilaitten joukkoon. Tätä asiaa ei ollut tietänyt matkakumppanini, joka oli minut esitellyt. Vartijat, lukumäärältään kymmenen, oli äkkiä yllätetty, ensiksi hyvin tervattu, sitten huolellisesti kieritetty höyhenissä [Kunnon monsieur Maillardilta ei puuttunut huumorintajua: tohtori Tarrin nimen merkitys viittaa tervaan, professori Fetherin taas höyheneen. Suom.] ja sitten suljettu maanalaisiin koppeihin. He olivat olleet vankeina yli kuukauden, jona aikana monsieur Maillard oli anteliaasti jakanut heille ei vain tervaa ja höyheniä (jotka muodostivat hänen »systeeminsä»), vaan myöskin leipää ja runsaasti vettä. Jälkimmäistä pumpattiin heidän päälleen joka päivä. Lopulta eräs pääsi pakoon viemärijohdon kautta ja vapautti kaikki muutkin.
Rauhoitussysteemi — tärkein rajoituksin — on jälleen otettu käytäntöön tuossa laitoksessa; mutta en voi olla yhtymättä monsieur Maillardiin, että hänen oma »hoitotapansa» oli omassa lajissaan hyvin oivallinen. Se oli, niinkuin hän aivan oikein huomautti, »yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — aivan täydelleen vaivaton.»