KUILU JA HEILURI.
Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio — oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksen vallankumouksesta — ehkäpä siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä! Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta — valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta — järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä, miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen. Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.
Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle; mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa — ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaan ei kaikki ole hävinnyt. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan. Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemme jonkin unen lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on — mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin, jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta, joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.
Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä, jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas — kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki on hulluutta — rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä. Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus, ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta, sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.
En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni, sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa koetin kuvitella, missä ja mikä minä olin. Tahdoin mielelläni, mutta en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus, ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut. Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen? Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieli autodafea, ja eräs sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia, jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut vähäisen.
Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin astua askeltakaan, etteivät haudan seinät estäisi kulkuani. Hiki valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi, ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut kamalinta laatua.
Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina, mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut levottomaksi.
Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen. Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista, sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä. Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani. Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.
Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan, johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut olla otaksumatta, että se oli holvi.
Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki. Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen, kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen! aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla, mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä hävisi.
Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt, oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen kidutukseen, joka minua odotti.
Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin lukenut näistä kuiluista — että elämän äkillinen hävittäminen ei lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.
Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin — sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen. Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa, rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.
Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin — sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.
Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta. Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin ainoa lajiaan.
Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla. Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli ylenmäärin höystettyä.
Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan. Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin. Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani) kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen. Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni kopin muihin esineisiin.
Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.
Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti ajatus, että se oli huomattavasti laskeutunut. Huomasin nyt — tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon ja suhisi ilmaa viiltäessään.
En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat huomanneet, että minä tunsin kuilun — kuilun, jonka kauhut oli määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle — kuilun, tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin sellaisen sanan sellaista käyttöä.
Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin, aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää — ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini. Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.
Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt, sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä. Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet. Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia, jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään. Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni. Olin tylsä — olin idiootti.
Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa — uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti — aivan kuin niin viivyttelemällä olisin täältä voinut pysähdyttää terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta, jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.
Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan ylivallan.
Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni, mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!
Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän, kiiltävän kirveen rintaani. Toivo se oli, joka sai hermoni värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se on toivo — piinapenkillä riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition vankiluolissakin.
Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden. Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minä ajattelin. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaan yhtenäinen. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini. Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin — paitsi murhaavan puolikuun kohdalla.
Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä — mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.
Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä, ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet kaivossa?»
Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.
Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin; monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi. Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasin hiljaa.
En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta tunsin olevani vapaa. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani. Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti, ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut. Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi ainakin olin vapaa.
Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan. Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani. Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa — oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti turhaan, katsoa aukon läpi.
Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta, sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.
Epätodelliseksi! — Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin! Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta — voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani. Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta, mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi, kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.
Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisesti muodoltaan. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi. Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni, eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin, »mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena oli vain pakottaa minut kuiluun? Voisinko sietää tätä hehkua? ja vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon. Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —
Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.