LIGEIA.
Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.
Joseph Glanvill.
En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni välähtää, että en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään — hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään romantiikaksi, — jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen Ashtophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.
On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa». Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli »valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä »outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa — ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian suuriin silmiin.
Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia. Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää. Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa — ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta. Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille astrologeista kaikkein hartain.
Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme aivan muistamaisillamme emmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa, sanojensa ja tekojensa kiinteys oli kenties seuraus tai ainakin merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän toisinaan lausui.
Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini! Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut kaikki nuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät; mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!
Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme. Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen; valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.
Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.
Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt, jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä tottelin. Ne olivat tällaiset:
Kas! näyttämöllä juhlitaan, on vuotten murheet poissa! Taas enkelparvi hunnuissaan on katsomon aitioissa ja näkee lävitse kyynelten, miten vaihtuu toiveet ja surut, ja säveltä outoa huokuen soi sfäärien urut.
Isän Jumalan näköiset nuket vain mumisten kuiskivat siellä ja kiitävät eestaas kiiruhtain toinen toisensa tiellä. Niit' ohjaa hahmo muodoton, joka kulissit vaihtaa salaa, ja mustista kondoorinsiivistään alas tuskaa se valaa.
Kovin sekava draama! — milloinkaan ei unohtaa voida tätä! Iankaikkisesti tuskassaan väki kiertää ympyrätä; mut aina alkuun palaten on aaveenajo turhaa. On draama pelkkää kauhua ja hulluutta ja murhaa!
Mut katso! kesken näytelmää joku hirviö esiin mataa! Verenkarvaisena se liekehtää ja sen suusta myrkkyä sataa! Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii; mut verta ihmisen nähdessään vavisten seraafit nyyhkii.
Valot sammuvat — myrskynä yllättäin pimeys näyttämön peittää ja verhoks sydänten väriseväin sysimustan viittansa heittää — mut enkelit todistaa kalveten: on julma kuoleman sato, se oli murhenäytelmä »Ihminen» ja sen sankari: Voittaja Mato.
»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille eikä kuolemallekaan kokonaan muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden vuoksi.»
Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.
Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua sellaiseen morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.
Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina, jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.
Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi (ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan, hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen, jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä, joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä (sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.
Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia. Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.
Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli juuri silloin, mutta joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.
Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni. Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.
Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko, hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin, että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin, taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä. Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.
Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin — äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus. Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Lady eli; ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa. Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.
Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) — jälleen saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.
Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla, että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.
En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky, jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet, syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana — talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin elävä Rowena? Vai oliko se ollenkaan Rowena — Tremainen kultakutrinen, sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden, minkätähden minun pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen — mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? — mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi? Mikähän selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus, ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet, ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää, valtoimenaan valuvaa tukkaa; se oli mustempi kuin keskiyön siivet! Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti silmänsä. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun kadotetun rakkaani — lady — lady Ligeian!»