MUSTA KISSA.
En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin. Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi. Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani. Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.
Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin, että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja haurasta uskollisuutta.
Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira, kaniineja, pieni marakatti ja kissa.
Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni, joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan mieleeni.
Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.
Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan. Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran, että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni — mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.
Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan. Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan! Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta julmuudesta.
Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini, tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.
Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle. Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen, koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja ankaran Jumalan loppumattoman armon.
Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä. Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin epätoivoon.
Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin oli rapattu uudestaan.
Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja näin tavattoman ison kissan kuvan ikäänkuin reliefinä seinässä. Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan köydenpätkä.
Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan, sellaisen kuin nyt näin.
Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.
Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein puolen rintaa.
Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen — ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.
Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.
Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan. Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui — mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti — rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.
Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan, oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut, suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.
Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti. Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.
Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva, mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän, joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä, jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon, vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä hirveätä, kammottavaa kapinetta — hirsipuuta! — Oi, sinä kauhun ja rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!
Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen on ollut. Ja sieluton eläin — jonka toverin minä olin tappanut — sieluton eläin tuotti minulle — ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle — niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa, en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.
Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen, paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani, joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten kärsivällisenä uhrina.
Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet. Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan. Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun. Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.
Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.
Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua. Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa. Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita mitään epäilyttävää.
Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten. Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt turhaa työtä!»
Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä. On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.
Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt. Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni taatuksi.
Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto, joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt. Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.
»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta. Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat? — nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni, muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut vaimo parkani ruumiin.
Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto, valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta, joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen yhteinen kuoro.
Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!