WILLIAM WILSON.
Mitä sanoa siitä? Mitä sanoo omatunto julma, tuo aave polullani?
W. Chamberlaynen Pharonnida.
Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi. En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon, kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö! etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä, läpitunkematon pilvi.
Vaikka voisinkin, en nyt tahtoisi kuvata myöhäisempiä vuosiani, jotka olen viettänyt sanomattomassa kurjuudessa ja anteeksiantamattomissa paheissa. Tälle ajalle — näille myöhäisemmille vuosille — oli ominaista äkkiä kasvava roistomaisuus, jonka alkuperää aion tässä kuvata. Ihminen rappeutuu tavallisesti vähitellen. Minusta taas kaikkinainen hyve valahti yhdellä kertaa pois niinkuin viitta. Sangen tavallisesta ja jokapäiväisestä paheellisuudesta minä astuin jättiläisaskelella itse Heliogabalusta pahemmaksi. Seuratkaa siis kertomustani, niin saatte tietää, mikä sattuma tämän kurjuuden aiheutti. Tunnen kuoleman lähestyvän, ja varjo, jonka se luo eteensä, on pehmittänyt minun paatuneen mieleni. Minä kaipaan myötätuntoa, kun minun on mentävä halki tumman varjon laakson — olin vähällä sanoa, että kaipaan sääliä. Haluan saada maailman vakuutetuksi siitä, että olen jossakin määrin ollut sellaisten olosuhteiden uhri, joiden herrana yksikään ihminen ei voi olla. Minä haluan kuvauksellani osoittaa, että tässä hairahdusten erämaassa sittenkin oli myös ennakolta määrätyn kohtalon kosteikko. Ja minä haluan osoittaa, että vaikka ehkä joillakin ihmisillä aikaisemmin on ollut yhtä suuria kiusauksia kuin minulla, ei kuitenkaan ketään ole kiusattu samalla tavalla kuin minua eikä kukaan ole langennut samalla tavalla kuin minä. Ja siksikö, ettei hän milloinkaan ole niin kärsinyt? Enkö ole mahtanut elää unessa. Ja täytyykö minun nyt kuolla hirveimmän kauhun ja arvoituksellisimman salaisuuden uhrina, mitä milloinkaan on ollut.
Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa. Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.
Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen, unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.
Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.
Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen. Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!
Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus. Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja juhlallisiin ajatuksiin.
Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso, hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle joulu- tai kesäloman aikana.
Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet, että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.
Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme, kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten. Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita, madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.
Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää — heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani. Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien leimoja.
Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin; harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa, koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »O le bon temps, que ce siècle de fer!»
Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti, mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden, jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla, vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen, sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.
Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani, joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä, koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta. Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä. Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen suojelevaisuuden muotoon.
Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.
Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina», ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme erottamattomat toverukset kaikessa.
Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan) kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen, ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika, johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi — nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän milloinkaan voinut koroittaa ääntään matalaa kuiskausta lujemmaksi. Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella tavalla hyväkseni.
Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.
Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan. En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.
Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänen omituinen kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku.
En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua. Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan, aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.
Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti, ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä, samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa, oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.
Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään. Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.
Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista, joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana. Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.
Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin (niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.
Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen. Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden, joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä, että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili, polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu. Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen. Mikä noissa kasvoissa mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei näyttänyt, ei, ei tuollaiselta, elävässä elämässä. Hänellä oli sama nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen! Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, että se, mitä nyt näin, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.
Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston menneestä hurjistelusta.
En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti, että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.
Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen, näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»
Silmänräpäyksessä olin aivan selvä.
Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei, vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy, jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.
Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin — sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä. Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin. Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas, ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.
Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja. Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa. Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan irstaimmassa yliopistossa.
Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita, ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista, avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?
Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas — rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet (lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa; isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.
Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme minun mielipeliäni écartéta. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas, jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme. Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti, miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.
On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.
»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä, kuiskaavalla äänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana on écartéssa voittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt, jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista taskuista.»
Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaisevia écartéssa, ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivat arrondées, niinkuin teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.
Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.
»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»
Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat. Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen, jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla, joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni, panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.
Minä pakenin turhaan! Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous, ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin ja kaupunkeihin — ja kuitenkin minä pakenin turhaan!
Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa: »Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään, mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!
Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakin tämä oli suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia — kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.
Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi. Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.
Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti (en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon unohtumattoman, matalan kuiskauksen korvassani.
Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen. Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.
»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan sivuhuoneeseen.
Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.
Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani, työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen rintansa läpi.
Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan. Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin, minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja verentahrimina horjui minua kohti.
Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani, Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen kuin minulla.
Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:
»Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit — ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet murhannut itsesi.»