KAHDEKSAS LUKU
Haaskaluolien läpi
Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.
Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme pohjoisia arktisia seutuja.
Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.
Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.
Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin, että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän "kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet sitä nimittää.
Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan, joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain muutamien metrien korkeudessa — kirjaimellisesti tunnustellen tietämme pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.
Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.
Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.
Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän, ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.
Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.
Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.
Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei ollut kovinkaan paljon ilon syytä.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta ylipääsemättömästä esteestä?"
"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."
Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata kimppuumme.
Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat aptien hyökkäykset.
Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin, karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.
Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.
Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.
Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana, että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.
Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.
Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.
Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään — kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä pohjolassa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa. Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.
Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.
Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein tukahduttaa.
Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.
Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.
Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen
Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.
"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.
"— Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa kertomuksissa — niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien aikana pidetty taruna — kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava turvapaikoistaan.
"— Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan hedelmälliseen laaksoon.
"— Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava, voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit, jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä takaa-ajoa.
"— Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky — kaikki se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa hajua, joka tuntuu sieraimissamme.
"— Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella, sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta se on ainoa."
"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan vievän tien?" huudahdin.
"Olen niin varma kuin voin olla", vastasi hän, "kun luuloani tukemassa on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."
"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi, että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin toiselta puolen."
Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.
Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä, jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana olevan toisen luolan suulle.
Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.
"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?" kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.
"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.
Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä. Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.
Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat, toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään naaraksista.
Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta pimeys.
Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin päästäisiin päämäärään.
"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu, niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."
"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan
Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.
Olen puhunut."
Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se suinkin olisi mahdollista.
Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.
Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni, vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi. Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.
Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he vielä elivät.
Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas, että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.
"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni kanssa."
Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi, mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.
Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden, vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.
Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.
Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti vahdinpitoa.
Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman, ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme hyvänsä, päätimme koettaa sitä.
Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle puolelle painautuen seinää vasten.
Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.
Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.
Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan — ei yksikään apti liikahtanut. Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja vaaralliseen pesään.
Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.
Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni pedon sivuitse.
Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta tuuheasta turkista.
Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.
Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta, jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.
Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.
Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri sellaisena päivänä.
Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin vähän matkaa eteenpäin.
Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle, jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle rinteelle.
Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.
"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja eristettyyn maahan, todella oli olemassa.
Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella selin meihin päin.
Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.
Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit, kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta, kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan valkoisesta aptinnahasta.
Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.
Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.
Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan. Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka päässä oli koukku.
Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje, pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui varushihnoista tikari.
Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin miekkoihinsa — koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä, kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen renkaan kannattamana.
Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.
Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.
Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa, mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle, ja koukku sattui sen koverrukseen.
Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen lävitseen.
Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa, niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat hänet.
Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.
Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.
Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän viiden vastustajan kanssa.