KOLMASTOISTA LUKU
Magneettivipu
Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista, joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.
Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.
Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa heikommat kuin heidän.
Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun. Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.
Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi kuolemanpelko.
Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä heidän pelastumisekseen.
Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa — kahlehdittujen orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan, sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää, varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.
"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.
Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.
Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.
"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.
Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.
"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen punainen vanki.
Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea. Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja vasten.
Ovi kesti — olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian aikaisin.
Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."
Useimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen nilkastaan.
Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat murtautumaisillaan kimppuumme.
Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten raivoisista ponnistuksista.
Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.
Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.
Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.
Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä, ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.
"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies.
"Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.
Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla
palvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."
Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.
"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa me muut pidätämme vihollisia."
Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.
Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan sotahuutonsa.
Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!" Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.
Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.
Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä, jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten kalinaa ja miesten huutoja.
Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi torjuttava vihollisia kahdelta puolen.
"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset olisivat turvassa ylhäällä.
Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.
Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan lasiseinäiseen vahtitorniin.
Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.
Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.
Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.
Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos Morsia luokseni.
Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti napaseudun ilmassa.
Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.
Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.
Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!
Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.
Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa, Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta, mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa valtavan kookkaalla thoatilla — ei punaisen kansan pienellä thoatilla, vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla serkulla.
Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.
Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola — uskollinen Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.
Parhaaseen aikaan?
Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä näkemässä.
Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.
Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin tulokkaihin — suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia asukkaita.
Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta. He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan — Tharkin jeddakin Tars Tarkasin.
Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa tornissa.
Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä, sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman pikarista.
Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle. Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.
"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.
"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."
Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt. Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli kummallisia koneita.
Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni, mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli upotettu pieni magneetti.
Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi mielessäni.
Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia, sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa. Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.
Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.
Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan punaisen miehen väistyä syrjään.
"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.
"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa
Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.
Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.
Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani, sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten alaspäin maanalaista käytävää kohti.
Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle vievää käytävää.
Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen. Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.
Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen minua.
Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu, että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.
Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.
En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään, kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut tuonelaan.
On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi niistä selviytyä.
Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin Solan.
Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni, joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon voivan sillä tavoin miekkailla.
Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta — ainakin barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.
Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään takaisinpäin.
Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.
Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa väärän ja huonon asian puolesta.
Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma, että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani päämäärää kohti — iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.
Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se. Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi. Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois paikaltaan.
Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan. Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun — viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua, oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.