KAHDESTOISTA LUKU
"Kulje nuoraa myöten!"
Mitä se saattoi merkitä?
"Kulje nuoraa myöten!" Mitä nuoraa?
Äkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa vierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui ylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni kenties aukon suulla.
Tutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin hyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön — nuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen tulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä kirjoitustapaa oli käytetty.
"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!"
Siinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty kiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.
En vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja vaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: "Solmujen jälkeen varo vaaraa!" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut pakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä todennäköisemmin pääsisin vapauteen.
Ja eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa pahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.
Mutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain kuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa pahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari minuuttia.
Sen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä koppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan meluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja joukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.
Ponnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen satimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin, juuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin kaksi seikkaa.
Toinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa, rimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli aukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.
Samalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon, laskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla käpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.
Nyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle suunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten käskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen mielikuvituksensa keksintöä.
Sitten välähti mieleeni vielä yksi asia — olin elänyt yhdeksän päivää, ja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi ottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa kuolemani ennen kymmenettä päivää.
Melkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin varmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, sillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin ei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten ei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.
Käärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti kummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin sitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis tarkoittivat sanat: "Kulje nuoraa myöten!"
Tunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt joitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. "Solmun jälkeen varo vaaraa!"
Nyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin jyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti valaistuun huoneeseen.
Kulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin, että edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa tai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia koneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui kaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat minuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka isoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.
Hänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin pohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.
Saapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.
"Solan", kuulin hänen sanovan, "vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on suuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi mieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä hetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis Heliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi saan hänet omakseni.
"— Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi, kun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit palata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on ennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän pirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa herrasi palatsin alla. Kas näin helposti!" Tämän sanottuaan musta dator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan, kiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.
"Älä! Älä!" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen perässään. "Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja jos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi kuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen. Tule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa leikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki, joka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!"
Thurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.
"Kas, magneetti!" hän huomautti. "Kyllä muistan. Asia on siis sovittu."
Vanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi hänen rumille kasvoilleen.
"Anna kaksi kertaa se summa!" hän tinki. "Sekin on mitättömän vähäinen maksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan jo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle alueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut aptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa."
"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin", intti mustaihoinen vastaan. "Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin sinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua surmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi, voisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja pyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin."
"Ja itseni muiden mukana", lisäsi Solan vavahtaen.
"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä rohkeutta sen tekemiseen", väitti Thurid.
"Niin", mumisi Solan, "olen usein miettinyt sitä. No hyvä, ensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota pyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus Ollin syleilyssä huomisiltana?"
"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!" kivahti Thurid kiroten. "Puolet saat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi."
Näin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.
Solan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen kammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja tukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen eleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen heikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat saaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.
Todettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen pussiin ja nousi pöydästä.
"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."
"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet, muistanko kaikki kirjaimelleen."
"Anna kuulua!" kehoitti Solan.
"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.
"— Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haarautumia. Onko se oikein?"
"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä alueella!"
"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid lopuksi lähtöä tehden.
"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita. Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.
Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut. Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.
"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi, että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä? Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino — parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi Salensus Ollille."
Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.
"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja — kuolemaan. Mikä estää Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."
Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää, mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä hetkellä.
Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä olevalle ovelle.
En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli keskellä lattiata.
Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.
Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.
Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.
Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta, mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.
Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan, josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.
Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen, epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.
Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.
Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.
Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että vaara väijyi solmujen takana, päättelin, että nuora oli katkaistu senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli nuorassa ollut kaksi tai useampia.
Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.
Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous huulillani.
Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä vankkaan oveen.
En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.
Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.
Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin vartiostoon ja tunsivat minut.
Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja. Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle molempia miekkojaan.
Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.
Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut. Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen lörpöttelyynsä.
Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään. Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.
Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet, hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."
Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi minulle:
"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.
Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka sinne paenneen vangin jäljestä.
Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen sankarin keinokkuutta.
Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli pistänyt hänen sormeensa.
Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan, päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä huoneessa.
Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja. Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli vartioimassa työntekijöitä.
Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!
Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi sekä aseita että sotilaita!
Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut yhtaikaa.
Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja, ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen rinnakkain työskentelevään vankiin.
Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä asiaa sinulla on tänne?"
"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään hämmästyksestä tuntiessaan minut.
"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin
tyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen
Kadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!"
Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat
Tardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.
Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi, mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.