YHDESTOISTA LUKU
Runsauden holvi
Minun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä aikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt Ptarthin jeddakille Thuvan Dihnille.
Kelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin kimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa poistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin jäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat samanlaiset kuin vartijoiden.
Kun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua saattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian kanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä uskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.
Kolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaan
minua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.
Salissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeni
Thuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.
Dejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä valtaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni hänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.
Se seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa hänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa aikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää hänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.
Olin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut paljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen keksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin koituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut muuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin hyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun keinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi palautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa tuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan aikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain mukaan.
Heti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin astua esille.
"Dator Thurid", lausui jeddak, "esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta olen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan minun etujeni mukaista.
"— Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet tuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen mahdolliseksi."
Thurid nyökkäsi.
"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon", jatkoi Salensus Oll. "Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut kuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään Barsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin myöntää hänen olevan.
"— Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa kunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin tulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen päivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!"
Ylimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan, noudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa, Dejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen heitä laskemaan miekkansa.
"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi", hän esteli, "sillä jo ennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä elossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin kertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan Tithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus Oll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä."
Salensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.
"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?" hän karjui. "Vakuutit, ettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa, ole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin on olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä sinulla on sanomista?"
"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin ole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?" vastasi Thurid.
"Älä puhu hullutuksia!" kiljui jeddak vimmoissaan. "En ole lapsi, jotta voisit tuolla tavoin laskea pilaa."
"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo", selitti Thurid, "tietää kykenevänsä pitämään puheensa."
"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse osaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi vallassani", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.
"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll", kerskasi Thurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan hän jatkoi kiihkeästi: "Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!"
"Hullu!" ärjyi Salensus Oll. "Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo mies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton — Matai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset ovat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti, sotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä hengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!"
"Seis!" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän aikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen kasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi leikattu musta tukkani paljastuivat.
Salensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita riensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan jeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina pyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.
Kun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja sotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä pidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja silmät rakkautta uhkuen.
"John Carter! John Carter!" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä selvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.
Kuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut huolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän ei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen tekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui täydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.
"Ja juuri sinä", huudahti prinsessani, "puhuttelit minua tornista! Mistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon kamalan parran ja keltaisen ihon takana?"
Hänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä "virginialaiseni", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen soinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa kauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen kuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni salpautui mielenliikutuksesta.
Vain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin Salensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt sotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.
"Vangitkaa mies!" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat meidät eroon.
Onneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet. Nyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut olivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle Salensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut pidätetyksi.
Sitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta ennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin huulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.
Seisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti käsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin rusentavaa ylivoimaa vastaan.
"Luuletko sinä, Salensus Oll", hän puhkesi puhumaan, "että tuollaisen miehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun huonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti kuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin John Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka rakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen maailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä sotalaumoista?
"— Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli minun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat hänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot, Salensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla orjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena."
"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille", vastasi jeddakien jeddak. "John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden holvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista kuningattareni."
En kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni iskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen tuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen vartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua miekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.
Sitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin keskuksessa olevalle pihalle.
Pihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa vartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä nuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.
Kun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui sormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.
Aluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten muistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa kokonaan unohtanut — Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.
Katsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden otsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti kohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka pyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman sormukseni kaksoiskappale.
Vaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen. Senjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen, etten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.
Saavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian oivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan pinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään vartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä irroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja ensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan kuiluun.
Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta. Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni, jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"
Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman ulkoista apua.
Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä. Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.
Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa. Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain lyhyt pilkkanauru.
Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia. Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia, houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.
Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.
Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.
Runsauden holvi!
Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu, kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin järkeni pysymään terveillä urilla.
Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden katoavien juhla-aterioiden arvoitus.
Kun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät valon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan tuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla yrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin pian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että ihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta. Vankilani seinät olivat kirkasta lasia — lasin takana olivat kiihoittavat ruoat.
Vasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä kertaa ei pilkkanaurua kuulunut — ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta. Mutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen naurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.
Kului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta tuskia ei minulla enää ollut — ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti ylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.
Hapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi vartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.
Löysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan, ohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia kuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat tiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin yleisiä koko Barsoomissa.
— Myrkkyä! — ajattelin.
No, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin kuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä holvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.
"Hyvästi, Dejah Thoris!" huokaisin. "Olen elänyt sinun tähtesi ja taistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan kuolla sinun tähtesi." Otin kuution suuhuni ja söin sen.
Söin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään maistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti luulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.
Istuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat sormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet. Hypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa menneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen elää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä tunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla omituisia kohoamia.
Aluksi en niistä kovin paljoa välittänyt — ihmettelin vain hieman, mistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä oli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä kuten kirjoitus.
Nyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi erillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla tahdottiin antaa minulle joku tieto?
Kuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni hivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä, arvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.
Mutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri hätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin niihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani ensimmäistä ryhmää.
Marsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea — se on jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen kieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on vain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat samoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja tieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin luonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja keksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään — asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään muu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä varten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden puhekieli on sen vuoksi sama.
Mutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei kirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja usein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti saman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.
Jos paperipalalla olevat merkit niin ollen olivatkin sanoja, olin kuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta vihdoin sain selvän ensimmäisestä.
Se oli: "Rohkeutta!" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.
Rohkeutta!
Juuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani seisoessani Runsauden holvin reunalla.
Tämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen tiesin.
Herännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan tulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni — luin kaikki neljä sanaa:
"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!"