KYMMENES LUKU
Vankilassa
Barsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki jotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta kuin aviopareja varten.
Miehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen, jonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata marmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia lavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei vieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä mitättömästä maksusta.
Mies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin talon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei kukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.
Kun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat palkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa edestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa laatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.
Itse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala niiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan on peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.
Tavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone yksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät olennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat vahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas sisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina tarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.
Hämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me sijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni selitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli ostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli ollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon oikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin vetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen kansan orjana.
Hän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa jeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin häneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista, hän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen tänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja maineen.
Ei myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan datorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti selittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä tapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen mies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden punaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat minulle niin tuntemattomia.
Olin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen astelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä lisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään nimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi puuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut hyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä voisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille vangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä määräyksiä.
Thuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme rinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien keltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän vaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet epäluuloja.
Mutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme tilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman suunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja paneuduimme levolle.
Syötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja kun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa käypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme opetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja hyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun kertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan, pysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean rakennuksen eteen.
Rohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen vahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja tiedustamaan asiaamme.
"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii palatsin vartiostoon", käskin.
Talu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja kun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo vuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin kaukaisista kaupungeista — erikoisesti Illallista — saapuneihin miehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme tervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.
Hän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään meidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta. Sen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän saisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.
Olimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen koukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan todennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti meidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin useiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla olisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.
Odotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin yksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen upseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme kotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat hänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli arvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.
Kuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav kutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät asianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa olevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun majapaikkaan.
Adjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän yhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta varten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy yhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on muissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät palatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä päivystävän upseerin huostaan.
Tämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan saattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa, puolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.
Kun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi vahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä oli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden kuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä kaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi säilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi siirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon taakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.
Tämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin suunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa olla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi sopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.
Kun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon löytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin huonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä, sitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.
Kasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain pudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan ikkunan ääreen.
Tuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään pidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen vierellään.
"Katso tuonne!" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka kävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.
Heti paikalla tunsin heidät — he olivat Dejah Thoris ja Ptarthin
Thuvia!
Siellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta navalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot eroittivat minut heistä.
Huutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris katsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat naisilleen rakkauttaan.
Hämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle selkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille piirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien peittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole koskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä katse sydämeeni.
Huokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin Thuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä päässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä hylkinyt.
"He eivät edes tahdo kuunnella", valitti hän minulle. "He ovat sulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko milloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla noiduttuja."
Rohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah Thoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin häntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita kasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä, hän kääntyi taaskin poispäin.
Hänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui uskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista, että verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta olin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties kirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta ja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä pyhyyttä?
Mitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä, mutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus John Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen — paljoa voimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.
Murheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista päätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi mies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan kouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan sotilaalle rahaa.
Arvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti astelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin Thurid, ensisyntyisten musta dator.
Hän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten kääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris säpsähtäen taaksepäin.
Inhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki Dejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta prinsessani vastaus kuului selvästi.
"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä", sanoi Dejah Thoris, "mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään maksaa."
Sitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja suorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain osittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon raatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa ääntään peläten ilmituloa.
"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä", kuulin hänen lavertelevan. "Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö minä ole mielestäsi parempi kuin hän?"
"En huolisi teistä kummastakaan", vastasi Dejah Thoris, "vaikkakin olisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en ole vapaa."
"Sinä olet vapaa!" huudahti Thurid. "John Carter, Heliumin prinssi, on kuollut."
"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi valittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean apinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot", vastasi Dejah Thoris pilkallisesti.
Turmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten hennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten riensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi raivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.
Heilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah Thorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin hänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa ihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin päähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja hyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.
"Keltanahka", hän kiljui, "et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi, mutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen merkitsee."
Samassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta saman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein nyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni, annoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.
Hänelle kävi aivan samoin kuin silloinkin. Hän pyörähti kuin hyrrä, hänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen. Samassa kuulin takaani ääntä.
Äänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja kun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen, tiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla kupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä vartiosotilasta.
"Kuka olet?" ärjäisi jeddak. "Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten puiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?"
Jollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut valepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin prinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin tornin ikkunan särjettyä ristikkoa.
"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon", vastasin, "ja olin tornissa odottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen näyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan — tätä naista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse palatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua."
Suorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun hän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat vakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin synkältä.
Näin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah Thoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut. Kuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin aikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen silmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet levottomaksi ja hämilleen.
En ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita ihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän oli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian kanssa.
Kuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet tuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten purskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.
Vähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.
"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?" hän kysyi syvällä, pelottavalla äänellä. "Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan thernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse jeddakien jeddakille?"
Tällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin, ikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja sydämessään näiden sanojen johdosta.
Thurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi hänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan Salensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.
Hänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen kasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.
"Oi mahtavin jeddak", hän selitti, "tämä mies ja nämä naiset eivät puhu totta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä karkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin tänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä tappaa minut.
"— Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan väittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi mieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi Thuridiin, ensisyntyisten datoriin!"
Salensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan Dejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.
Keltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:
"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on aikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin riittävän, niin paneta hänet kahleihin!"
Sitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah Thorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang lähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi taaskin vasten silmiäni.
Mitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän aavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet toisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.
Kun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja katkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen leppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä mahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että jeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen oli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.