KUUDESTOISTA LUKU
Uusi hallitsija
Lentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme kaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen kelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät toimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun jäätikkö.
Alus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja Phaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan kukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin laivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä astuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan jääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.
Meillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti tunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.
Hän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun hänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme. Hän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa ja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren häijyn aikomuksen.
Se huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina kuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat raadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut kierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli sattunut Dejah Thorisiin tai häneen.
Hän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta vankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta. Hän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset naiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi keinon vapauttaakseen heidät.
Saavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin varma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä ystävieni vallassa.
Ja niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä Salensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla ulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.
Meidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa kasvoille vahingoniloinen hymy.
"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!" hän karjaisi osoittaen minua. "Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain kostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat ja silvotut ruumiit.
— "Kun he", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti, "löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee vihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että viimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties muutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa, kenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!"
Seisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla. Sotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun ihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy väikkyi huulillani.
Myöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin hievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta. Mutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat saapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin sen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin vihollisiani silmiin.
Kuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä silmäyksiä minuun ja toisiinsa.
"Seis!" kiljaisi johtaja. "Et osaa uneksia mitä teet!"
"Olet oikeassa", vastasin. "John Carter ei uneksi. Hän tietää — tietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta emme kuole yksin."
Ylimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.
"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!"
"Vangit eivät mene omaa tietään", vastasin, "ja te olette vankeja,
Heliumin prinssin vankeja."
Ennenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi ylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui vasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi, sillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät, ettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa, avusta puhumattakaan.
Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.
"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni, että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" — hän viittasi seurueen johtajaan — "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."
Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.
Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa. Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.
Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.
Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.
Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan paljon — Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.
Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin viruin vankina.
Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät — rohkean jeddakin ja hänen uskollisen tyttärensä — johti sinne. Kertojani selitti, että he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.
Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.
Korkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä valtaistuin.
Kaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut niistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak oli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt katseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen, keltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui sille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen ystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta melkein sen alueen ovelle.
Kaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän outoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin lakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen värisiä ihmisiä vastaan.
Tänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten ystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita, punaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja hyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä, mutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt saisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin voisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille ainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin joutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.
Ja ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan miehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on, toimin silloin, kuten aina toimin — miettimättä ja neuvottelematta.
Jos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niin
hänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.
Mutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuin
Talun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.
"Barsoomin sotilaat!" huudahdin. "Kadabra on kukistunut ja sen mukana on sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä koskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit; muinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän miehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat mustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä myöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi punainen jeddak.
"— On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan jeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet, kohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan kapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!"
Vapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat voimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että punaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin saavuttaneet — sellainen oli näet tapa Barsoomissa — ja että heitä tästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.
Carthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun tunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti melutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran palatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.
Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä — Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.
Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"
Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen nuoruuden maailmassa?
Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin määräyksestä.
"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti kuin omien alueittensa kohdalla.
"— Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."
Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi ollut Heliumin prinssi.
Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä. Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.
Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja seinäverhoja.
Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.
Vihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden kuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta juopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä. Naiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa, saatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan, jota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet tällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme osaksemme raikuvia suosionosoituksia.
Kun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini katolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän puutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista, rauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui luokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin — "jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava", kuten kutsun loppusanat kuuluivat.
Vaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla esillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan kuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista vuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan vitkastellut.
Lentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille, vilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla kaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää kohti.
Vähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti minua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni sen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun Korus-järven rannoilta.
Olisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran oikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta kaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli koitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa he olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan taikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että minua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors Kajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?
En voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu kutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua valtaistuimelleen?
Astuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta ihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan Tith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet hänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak — kuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?
Siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar; siellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa vielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin tuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors Kajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja täydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.
Olipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että sellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän historian aikana.
Tullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat ääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos Mors puhumaan.
"John Carter", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, "astu Totuuden jalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun oikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!"
Katse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun sitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki sitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa, en kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta — he olivat kaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään velvollisuutensa.
Eräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää luetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja jotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren pohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi kaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien ja ensisyntyisten valta-alueella.
Barsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen ansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua vähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat luettiin nyt tuomareilleni — jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin — aina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos Mors taaskin puhumaan.
"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit", hän huudahti, "olette kuulleet kaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään — sekä hyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?"
Silloin nousi Tars Tarkas hitaasti pystyyn, ojentaen suoraksi valtaisen kookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana näkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen — hän, Tars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja jota rakastin kuin veljeä.
Olisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa, että vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän kaikkien kimppuun.
"Tuomarit", lausui Tars Tarkas. "Vain yksi päätös on mahdollinen. Älköön John Carter enää olko Heliumin prinssi" — hän pysähtyi — "vaan olkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!"
Kun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten miekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti hyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen sellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti jyrisevistä huudoista.
Vasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä tavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät onnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten ylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut suinkaan pilaa.
Pitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin suurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja olkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara temppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle raikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten kantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.
He veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja siellä
Tardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.
"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!" sanoi hän.
Kaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen huulilleen.