VIIDESTOISTA LUKU
Palkinto
Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen näkijäksi.
Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.
Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen, ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli väikkynyt Phaidorin piirteillä.
He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset — sillä ylipappi pyrki saamaan Dejah Thorisin itselleen — oivalsi, että Thurid oli napannut saaliin aivan hänen nenänsä edestä.
Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä kapea ovi.
Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä ovelta käytävän lattialla.
Sieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan merkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin mielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti palatsin alempia holveja kohti.
Lyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli aikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa kuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden henkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä kautta.
Hetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen avautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin muistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille, ja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat muistiini.
"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia."
Ja muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.
Pian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään varovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja väijymässä.
Paikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli kohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun oli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni kuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen, ennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.
Oli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen reuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan syvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi askelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja senjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia näkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja astuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.
Kun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön mukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan tuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi kestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin, ennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.
Tuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut älykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin tieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin lähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.
En tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä tarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin sortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku varmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville saamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa kunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.
Heti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka tuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en erottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain selville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.
Työnsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä oli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä ulkoilma-tamineita.
Kun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli ilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset pukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä, ja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt siellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut, ennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.
Kiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja juoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut tähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän mitään.
Muutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku ja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön osa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan nietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.
Astuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin tuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni helppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää eivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä, eikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.
Tie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen toisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen kilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.
Askelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut vastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan. Paikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan ja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin hänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä saatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka askelella.
Päästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni näky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään kiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa seisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli huikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty esiin piilopaikastaan.
Nämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai Shang. Molemmat miehet riitelivät keskenään — thernien isä uhkaili, kun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia jatkaen samalla omia puuhiaan.
Hiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman lähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto, sillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa Dejah Thorisia aluksen kannelle.
Sidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan lopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella olevaan pieneen hyttiin.
Kun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang minut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun päin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun älysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja lähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.
Miehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin, joka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti jonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.
He olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä lentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville portaille.
Thurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin apina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta ei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.
Heidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin päässä.
Takanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita lentokoneita — Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana päivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona, olisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.
Juostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia portaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä laidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti minussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se olisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä kannelle.
Oli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain perin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen puuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain verkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.
Matai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä muistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.
Thurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.
Äkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin thernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen pyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.
Olin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin hitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin jäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren etäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.
Menin tärähdyksestä tajuttomaksi.
Olin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja mustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä kauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin ja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan metrin päässä etelässä — mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes kymmenen metrin korkeudella ilmassa.
Surkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin saavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti kuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta kohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni äärimmilleen.
Ponnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni häilyvän köyden — ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani poistuvan rakkaimpani luo.
Sormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella. Mutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin luistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä kiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui entistä nopeammin köyden päätä kohti.
Tunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin — mutta sitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen pysähtyi.
Kiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En voinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja siitä tiesin, että he yhä ottelivat — thern henkensä edestä ja mustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen edes yhden ihmisen painosta.
Jos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin minulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän mustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki toimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut kuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja murskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi nuoran.
Vihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä kajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni ja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan olennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.
Se oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut viimeiselle tilinteolle.
Sitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua kohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin kannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia. Minun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen olisi kimpussani.
Loppuni oli tulossa. Tiesin sen. Mutta jos olisinkin sitä epäillyt, niin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys olisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah Thorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera kohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli pakko katsella kauheata kuolemaani.
Herkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin vasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.
Ainakin kuolisin kuten olin elänytkin — taistellen.
Kun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö murhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin vikaantuneen lentokoneen kannella.
Se oli Phaidor.
Kasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken vuodatetuista kyynelistä — kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella tämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan — hän syöksähti kannelle eteeni.
Hänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen armaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen sopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria — odottaen iskua.
En koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä hetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa rinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli hänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen ollut niissä huomannut <— niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja kärsimystä.
Thurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen ensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli ohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.
Phaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän käden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.
"Tässä on Matai Shangin puolesta!" huudahti hän ja upotti tikarinsa kahvaa myöten datorin rintaan. "Tässä Dejah Thorisia kohtaan aikomastasi pahasta!" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen ihoon.
"Ja tässä ja tässä ja tässä", hän kirkui, "Heliumin prinssin John Carterin puolesta!" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen saastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen ruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid suistui uhrinsa jäljestä.
Hämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään kiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä lisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta paikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi minulle kätensä ja auttoi minut kannelle.
Hänen huulillaan oli väsynyt hymy — ei julma ja ylpeä jumalattaren hymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. "Ihmetteletkö, John Carter", kysyi Phaidor, "minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon sinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus — rakkaus sinua kohtaan." Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan tunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.
"Odota!" hän jatkoi. "Se ei ole minun rakkauteni — se on prinsessasi, Dejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea rakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja kateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.
"— Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris rakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän olette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella onnelliseksi.
"— Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on paljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi elämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.
"— Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän hekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut rikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja hänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah Thorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä hänellä on tarjolla — pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor jättää sinut hänen syleilyynsä."
Näin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta syvyyteen.
Kauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän ihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana toivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.
Kyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa kauheaa näkyä.
Hetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen käsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa suulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni kärsimykset.