VIIDES LUKU
Kaolin viertotiellä
Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.
Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.
Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön — ja se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta huokosesta.
Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä väijyä minua katolla.
Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla katolla.
Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.
Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä vieläkin.
Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä. Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.
Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan kivimuuria vasten.
Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut olevan päämääränsä.
Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.
Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini — pienen, ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.
Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden, kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.
Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.
Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän oli.
Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.
Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja särki koneiston.
Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen, kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa maata kohti.
Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti. Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.
Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.
Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.
Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.
Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.
Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.
Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata, jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille sadoilleen.
Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat, aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa, missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta mielenkiintoisesta kansasta.
Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan sotureita.
Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän sydämeen.
Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.
Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun Thuridin laukaus keskeytti lentomme.
Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää rinnettä alaspäin.
Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin uhkaava.
En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan, mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta seurue pääsi turvallisesti maahan.
Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua mihinkään.
Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.
Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.
Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen peloittavia petoeläimiä.
Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden kasvihirviöiden saaliiksi.
Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen, hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä, kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.
Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja vaivuin syvään, sikeään uneen.
Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani tupesta ja jäin odottamaan.
Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden oksilta!
Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.
Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.
Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia hirviöitä.
Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan kanssa jälleen taipaleelle.
Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi kuin kiinteän maaperän rajalle.
Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.
Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti meitä kohti.
Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka kiiti kimppuumme.
Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä kaikkiin suuntiin.
Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin — taistellen.
Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei enää olisi niin epätasainen.
Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.
Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa, mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.
Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon pensaikkoon.
Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin, olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti; siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.
Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan päähänsä tarrautunutta kalotia.
En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni. Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita kertoja siivekkääseen petoon.
Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.
Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen tarkoitukseensa — nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut muheaksi.
Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat sattumalta jyrkän lopun.
Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti. Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen sotilas.
Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.
Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.
Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle, joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.
Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti. Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.
Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän keskeytti minut käskevästi.
"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."
Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä: "Oletko kenties pyhä thern?"
Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi, etten ollutkaan thern.
"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin: "Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan tuntematon."
Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli ihmeekseni kokonaan toisenlainen.
"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter, Barsoomin uljain sotilas!"
Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.
"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän uskontoaan kohtaan.
"— Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on käskettävissäsi."
Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni. Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.
"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää keihästään.
Punainen mies hymyili.
"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.
"— Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.
"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.
"— Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin. Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."
Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta' hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja kiirehtinyt puhumaan.
"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."
"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.
"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole nähnyt ketään — John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"
"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.
"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.
Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia ympäröivät jykevät muurit.
Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani. Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki. Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin jollekin portille.
En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa ilmitulon vaara olisi pienempi.
Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.
Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.
Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.
Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola vieressäni.