KUUDES LUKU
Sankarina Kaolissa
Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului hiipivää liikettä.
Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.
Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.
Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.
Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen sen kimppuun.
En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi, mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen sotilaitaan.
Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.
Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn. Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.
Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi, jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.
Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli majoittunut.
Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia kohti.
Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.
Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista, kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.
Kiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he näkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän salahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn kiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.
Samalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset rivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli ennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan, ketä he aikoivat pidättää.
En vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja kun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot niistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin mies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani Marsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme maahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet korkeammalle kuin kookkaan miehen pää.
Kun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän päittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin edustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien vastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.
Kaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä vastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä hurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut mukana.
Kaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan vihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen kylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli voinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta kumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin niin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut kehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin jompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.
Kun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana verileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot osoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.
Jos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani, niin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän kutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja teette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette ole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei kahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin John Carter, Heliumin prinssi.
Ja sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat sen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän sydämeensä — ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.
Taistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä. Rintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi käyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut vakavasti uhattuna.
Hengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten taistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski kätensä olalleni ja kysyi nimeäni.
"Olen Dotar Sojat", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset, noudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle antaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.
"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat", hän huomautti, "ja kun päivätyömme on päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa."
Sitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta sydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin sivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä mies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia merenpohjiaan kohden.
Vasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko oli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti pohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten ainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän matkan päähän Kaolista.
Mutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin sotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen käsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa etsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin henkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.
Siellä olin Woola mukanani viettänyt rauhaisan yön ja aamulla tunsin itseni virkistyneeksi edellisten päivien raskaista ponnistuksista. Woola oli edellisenä päivänä taistellut koko ajan vierelläni noudattaen harjoituksen vahvistamaa marsilaisen sotakoiran vaistoa. Kuivuneiden merenpohjien villit vihreät heimot pitävätkin niitä hyvin paljon juuri tätä tarkoitusta varten. Ehein nahoin emme kumpikaan olleet selviytyneet leikistä, mutta barsoomilaisten ihmeelliset parannusvoiteet olivat yön aikana ehtineet lääkitä haavamme, niin että olimme kuin uusia olentoja.
Söin aamiaista muutamien kaolilaisten upseerien seurassa. He olivat yhtä kohteliaita ja hupaisia isäntiä käin Heliuminkin ylimykset, joiden sulava käytös ja hienot tavat ovat kuuluisia. Heti aterian jälkeen saapui Kulan Tithin lähetti kutsumaan minua hallitsijan puheille.
Kun astuin kuninkaalliseen saliin, niin jeddak nousi seisomaan, laskeutui suurenmoisen valtaistuimensa korokkeelta ja astui minua vastaan — joka kunnianosoitus harvoin suodaan muille kuin vieraileville hallitsijoille.
"Kaor, Dotar Sojat!" tervehti hän minua. "Olen kutsunut sinua lausuakseni sinulle Kaolin kansan lämpimät kiitokset, sillä ilman sinun sankarillista rohkeuttasi uhmatessasi kohtaloa, varoittaaksesi meitä väijytyksestä, olisimme varmasti joutuneet taitavasti viritettyyn ansaan. Kerro minulle enemmän itsestäsi — mistä maasta olet kotoisin ja mikä asia on saattanut sinut Kulan Tithin hoviin."
"Olen Hastorista", selitin, sillä todellakin minulla oli pieni palatsi mainitussa kaupungissa, joka sijaitsee Heliumin alueen liepeillä kaukana etelässä.
"Kaoliin saapumiseeni on osaltaan syynä tapaturma, sillä lentokoneeni vahingoittui laajan metsänne eteläreunassa. Pyrkiessäni Kaolin kaupunkiin huomasin sotajoukkoasi väijyvän vihreän lauman."
Jos Kulan Tith mielessään kenties ihmettelikin, millä asioilla minä liikuin lentokoneella hänen alueensa reunalla, oli hän kuitenkin siksi tahdikas, ettei vaatinut minulta sen enempiä selityksiä, joiden antaminen olisi totisesti ollut minulle vaikeata.
Ollessani jeddakin puheilla saapui saliin toinenkin seurue. Olin selin tulijoihin, joten en nähnyt heidän kasvojaan, ennenkuin Kulan Tith astui ohitseni heitä tervehtimään, käskien minun seurata itseään esittääkseen minut saapuneille.
Kun käännyin katsomaan tulijoita, sain hädin tuskin kasvonilmeeni hillityksi, sillä edessäni olivat, kuunnellen Kulan Tithin ylisteleviä puheita minusta, katkerimmat vihamieheni Matai Shang ja Thurid.
"Pyhien thernien pyhä hekkador", lausui jeddak, "anna siunauksesi Dotar
Sojatille, kaukaisesta Hastorista saapuneelle urhealle muukalaiselle,
jonka ihmeteltävä sankaruus ja suurenmoinen uljuus tuotti eilen voiton
Kaolille!"
Matai Shang astahti eteenpäin ja laski kätensä Olalleni. Hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut, että hän tunsi minut — valepukuni oli nähtävästi erinomainen.
Hän puhutteli minua ystävällisesti ja esitti minut sitten Thuridille. Ilmeisesti ei mustaihoinenkaan aavistanut mitään. Senjälkeen Kulan Tith suureksi huvikseni kertoi heille yksityiskohtaisesti taistelussa suorittamiani tekoja.
Eniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat liikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin hypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon sivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.
Minusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen, ja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat rypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni taistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon tuikkivan Matai Shangin silmistä — vai oliko se vain kuvittelua?
Vastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa lähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa, jonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja kunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä vilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat saaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista arvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään vihollisten arvanneen, kuka olin.
Puolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin saattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.
Vaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani jeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä nähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi olla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin ehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.
Puolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.
Vierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka täytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien pituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla metalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon paisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen zitidarien vetämiä vaunuja.
Vaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet rinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita, sillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen hirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky johti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta vuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon loistavaa karavaania.
Tätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän zitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat suunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin olentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta verrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien rinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan hirvittäviä.
Eläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset olivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita timanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin lukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli kiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja vaakunamerkkejä.
Vaunujonon etunenässä ratsasti vierailulle saapuva jeddak puhtaan valkoisella thoatilla — toinen harvinainen näky Barsoomissa — ja vaunujen jälessä tuli ratsastavia keihäsmiehiä, pyssymiehiä ja miekkamiehiä silmänkantamattomiin saakka. Se oli todellakin erittäin valtava näky.
Lukuun ottamatta varustusten kalahtelua ja silloin tällöin kuuluvaa kiukkuisen thoatin kiljahdusta tai zitidarin matalaa murahdusta karavaani liikkui melkein äänettömästi, sillä sekä zitidar että thoat ovat kaviottomia ja vaununpyörien leveät renkaat kimmoista ainetta, joka estää syntymästä kolinaa.
Silloin tällöin helähti naisen nauru tahi lapsen hilpeä leperrys, sillä punaiset marsilaiset ovat iloa rakastavia seuraihmisiä kylmän ja juron vihreän rodun jyrkkänä vastakohtana. Jeddakien kohtaukseen liittyviin muodollisiin ja juhlallisiin menoihin kului kokonainen tunti. Sitten käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin Kaolin kaupunkia kohti, jonne joukkomme etupää saapui juuri ennen pimeän tuloa. Mutta aamu alkoi varmaankin olla käsissä, ennenkuin jonon loppupää ratsasti portista sisään.
Onneksi olin etumaisissa riveissä, ja uhkean juhla-aterian jälkeen, johon otin osaa kuninkaallisen henkivartioston upseerien seurassa, sain vetäytyä syrjään. Koko yön jatkui palatsissa touhua ja hyörinää, kun vierailevan jeddakin saattueeseen kuuluvia ylhäisiä upseereja saapui yhtä mittaa. En sen vuoksi uskaltanut lähteä etsimään Dejah Thorisia, vaan menin asuntooni niin pian kuin se vain oli mielestäni sopivaa.
Astellessani pitosalin ja minulle määrättyjen huoneiden välisessä käytävässä valtasi minut äkkiä tunne, että minua pidettiin silmällä. Pyörähdin katsomaan taakseni ja näin vilahdukselta olennon, joka minun käännyttyäni hävisi vikkelästi eräästä avonaisesta ovesta.
Vaikkakin juoksin nopeasti sille kohdalle, mistä hiipijä oli kadonnut, en nähnyt hänestä jälkeäkään. Mutta vaikka en ollutkaan nähnyt hänestä muuta kuin vilahduksen, olisin voinut vannoa, että hänellä oli valkeaihoiset kasvot, joita reunusti tuuhea, keltainen tukka.
Tapaus antoi minulle paljon miettimisen aihetta, siliä jos hätäisestä vilkaisusta saamani vaikutelma oli oikea, niin Matai Shang ja Thurid varmaankin aavistivat, ken olin, ja siinä tapauksessa ei edes Kulan Tilhille tekemäni palvelus voisi suojata minua hänen uskonkiihkoltaan.
Mutta epämääräinen pohtiminen ja hyödytön tulevaisuudenpelko eivät ole milloinkaan painaneet mieltäni siinä määrin, etten olisi voinut nauttia levosta. Niinpä heittäydyin tänäkin iltana silkki- ja turkisvuoteelleni ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kaloteja ei ole sallittu tuoda varsinaisen palatsin muurien sisään. Minun oli senvuoksi lähetettävä Woola-parka jeddakin thoattalliin. Siellä sillä oli hyvä, jopa loistava majailupaikka, mutta en mistään hinnasta olisi vapaaehtoisesti laskenut sitä luotani. Ja jos se olisi ollut kanssani, niin sinä yönä ei olisikaan käynyt niin kuin kävi.
Olin nukkunut korkeintaan neljännestunnin, kun heräsin siitä, että joku kylmä, tahmea esine hipaisi otsaani. Hypähdin heti seisoalleni ja hapuilin siihen suuntaan, missä arvelin esineen olevan. Käteni sattui sivumennen ihmisen ihoon, mutta kun syöksyin pimeässä suin päin tavoittamaan öistä vierailijaani, sotkeutui jalkani vuodesilkkeihin ja kaaduin sätkytellen lattialle.
Kun olin uudelleen selviytynyt jaloilleni ja löysin valaistusnappulan, oli kävijä jo kadonnut. Tarkastin huoneen perin pohjin, mutta en havainnut mitään, mikä olisi auttanut minua saamaan selville, kuka öinen hiipijä oli ja millä asioilla hän liikkui.
En saattanut uskoa, että hänen tarkoituksensa oli varastaa, sillä varkaus on Barsoomissa miltei tuntematon käsite. Salamurhia sensijaan tapahtuu runsaasti, mutta murhakaan ei voinut olla salaperäisen vieraani vaikutteena, sillä hän olisi voinut tappaa minut varsin helposti, jos olisi halunnut.
Olin luopumaisillani hyödyttömästä tuumiskelusta laskeutuakseni uudelleen levolle, kun huoneeseeni astui kaksitoista kaolilaista henkivartiosotilasta. Heitä komentava upseeri oli yksi aamuisia, miellyttäviä isäntiäni, mutta nyt ei hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään ystävyydestä.
"Kulan Tith käskee sinun saapua luokseen", hän lausui. "Tule!"