ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU
Kauhun paikka
Kun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa Jane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen turhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen epätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.
Hän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää tytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma siitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski miestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda oli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein läpipääsemättömään tiheikköön.
Hidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain muutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät lepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi eräs miehistä hyvin tallatun polun.
Se oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun ensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.
Tie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat perätysten.
Luutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin, sillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään tuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren miehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä edelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.
D'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai revolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.
Hänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi professori Porterin ohi upseerilleen avuksi.
He olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu kiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä jälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat kiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet. Nyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä laskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös Tarzanin ja Jane Porterin korviin.
Luutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt saapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan itseään ja ryntäsi tiheikköön.
Pian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan kanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit viuhuivat sakeasti ja nopeasti.
Eriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat katkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen kuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin laskemaan mieshukkaansa.
Kahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut ja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän asemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes osanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.
Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi. Luutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka ympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu valmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren nuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.
Kun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen ja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier vartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet heittäytyivät maahan nukkumaan.
Haavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne houkuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta mitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat odottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.
Ne mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet ryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet mukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana palanneet samalle tielle.
He hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet taistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen laaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen paaluaitauksella ympäröity kylä.
Oli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja erottivat, että yksi heistä oli vanki.
Aitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi seuruetta vastaan.
Silloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan päällä voi ihmisen osaksi tulla — valkoisen vangin vastaanotto Afrikan ihmissyöjien kylässä.
D'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa, varsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan Leopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita kohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta, ollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.
He kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä kepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala revittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen, suojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei parahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen, että kidutuksesta pian tulisi loppu.
Mutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset pois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten, ja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen häntä herjaamaan ja syljeskelemään.
Sitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei ollut elävänä irti päässyt.
Osa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset sytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He odottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien tuovan vankeja kotiin.
Kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa, sillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat joutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin myöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun upseerin ympärillä.
Melkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui kauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.
Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet, keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät, alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät — ei, tuollaisia ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli vain unta…
Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli hirvittävää, toivotonta todellisuutta.
Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut huutaa ääneen.
Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies kuolee…
Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.
Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo, jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.
Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa valaistuksessa.
Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen tehdä muuta kuin vain kostaa.
Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.
Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä, Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.
Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa, huojuvaa latua.
Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.
Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se oli ranskalaisten leirivalkea.
Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko! Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.
Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.
Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan. Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta valmiina saamaan viimeisen iskun.
Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.
Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden lepattavassa, punaisessa hohteessa.
D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään, retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan kauhistuksesta.
Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen, ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun ulos portista.
D'Arnot jäi yksin.
Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen päälleen.
D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut, sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.
Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä, ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.
Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.
D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.
Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi kiduttaja.
D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut kuulua julmalle ihmiselle.
Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet. Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.
Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään, mutta samalla hän kadotti tajuntansa.