TOINENKOLMATTA LUKU
Hukkaan mennyt retki
Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä, tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.
Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.
Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti liikkumaan.
Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon, että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton näkivät majan ovella.
Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.
Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.
Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.
Haluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi matruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene työnnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä risteilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli päättynyt.
Sitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli tulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.
Hän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein uskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.
Lähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja hänet nähtyään rientävän hänen luokseen.
"Jane!" huudahti nuori mies. "Jumala on todella ollut meille armollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä — millä tavalla kaitselmus teidät pelasti — meille."
Clayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä. Kahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää kuullessaan sen Claytonin huulilta — nyt se häntä peloitti.
"Herra Clayton", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä, "sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte rakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva te olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!"
Clayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen tervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut kärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle rakkaudentunnustuksia.
"Olen jo saanut siitä palkintoni", vastasi hän, "kun näen teidät ja professori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että olisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa. Se oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma tuskani — suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin epätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa, voi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus tyttäreen."
Tyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se tuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen rakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt kestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut metsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä katsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.
Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:
"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei ole palannut mukananne?"
"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"
"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut — joka minutkin pelasti gorillan kynsistä!"
"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti? Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa nyt vihdoinkin!"
"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa, ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi teitä auttaa."
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa — miksi hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi. Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!
Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli hengestään kiitollisuudenvelassa.
"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi omaan heimoonsa — siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta rakkaus on oikullinen.
Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.
"Ei!" huudahti hän sitten kiivaasti — liiankin kiivaasti Claytonin mielestä. "Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on valkoinen — ja lisäksi kelpo mies."
Clayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen paholainen kiusasi häntä.
"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter.
Me emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään
Euroopan kieltä — ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin
länsirannikon villeillä."
Clayton puhui nopeasti.
"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja kuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin, jotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin — voipa hän olla ihmissyöjäkin."
Jane Porter kalpeni.
"Sitä en tahdo uskoa", väitti hän puoleksi kuiskaten. "Se ei ole totta. Saattepa vielä nähdä", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin, "että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä tunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies."
Clayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön kiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän mustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän tuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:
"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään luule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme raadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut, hunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin kuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter."
Tyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan. Rakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme, mutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.
Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen muistella pelastajaansa.
Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.
Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen, kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan kouristi sydäntä.
Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten. Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.
Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:
"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. — Ihminen tai eläin, minä rakastan sinua…"
Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.
Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.
Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.
Luutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään viidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin kohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.
Sitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka viimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän ensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen kaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.
Puolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä tiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He saattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset liikkuivat edestakaisin kylän portista.
Vihdoin kuului merkki — rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli samanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla työskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin hullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät maahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.
Niin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille, ennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja seuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa käsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.
Hetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta ranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän keihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes ehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.
Pian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi verilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin univormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset ja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun he vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat työstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut ainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.
Huolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei tavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta, ja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa, huomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota valkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään käyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa D'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä liikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä merkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän toverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.
Vihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat leiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa heitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin vartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota ei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan kuolleitansa. —
Seuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa kylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä kotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja aitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.
Verkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen täyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa niistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin kuollutta.
Clayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä.
Englantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, sillä
D'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiä
ystävyksiä.
Clayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä katkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter oli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja olihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista velvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi. Mutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti tämä päätänsä.
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla tällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan tai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut häneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen nimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän ei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi rohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa, milloin tahansa se meidät yllättää."
Clayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus ranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan haihtunut.
Oli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus ennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä että laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään perille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat kilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi epäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät he olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista vangitsijoistaan.
Totinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain muutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet varovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää kohti.
Clayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon puhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle saadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle ruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.
Ovella seisoi Jane Porter.
"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?" kysyi hän. "Löysittekö hänestä mitään jälkiä?"
"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.
"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"
"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."
"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.
"Emme tiedä, mitä he tekivät, ennenkuin tappoivat hänet", vastasi Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin" hän pani erikoisen koron.
"Ennenkuin tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he…? Eiväthän he sentään liene…?"
Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa huuliltaan.
"Niin, neiti Porter, he olivat — ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.
Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.
"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."
Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun, mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä. Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.
Tyttö nosti päätään.
"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton", sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.
Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.
"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."
Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.
Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä ja luki:
Hyvä neiti Porter.
Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.
Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.
Olen hyvin pahoillani. Teitä olisin kaikkein vähimmin tahtonut
loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.
W:m Cecil Clayton.
— Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, — päätteli tyttö. — Mutta se ei voi olla totta — oh, minä tiedän, että se ei ole totta!
Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "Teitä olisin kaikkein vähimmin tahtonut loukata."
Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki hänet vain alakuloiseksi.
Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen — eipä, hyvillään hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli palannut viidakosta — Apinain Tarzanin rakkauskirje.
Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen…
"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä…"
"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko!
Missä on se, miss Jane?"
"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet valveilla."
"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"
"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana", vastasi tyttö. "Älä nyt välitä minusta."
"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja kyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja ihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan mikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi."
Jane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa uskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.