KOLMASKOLMATTA LUKU
Ihmisten veljestyessä
Kun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella saniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty oksista.
Oviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon tiheän seinän.
Hän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa monista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki kestetyn kidutuksen jälkeen.
Pelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että hän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella seikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa, voidakseen keksiä missä hän nyt oli — ystävienkö vai vihollisten luona?
Vihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja sitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli pyörtynyt.
D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon lakkaamaton pauhu — miljoonien lehtien suhina — lintujen ja marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat hänen korviinsa.
Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen istuvan kyyryssä edessään.
Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.
Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit — kauniimmat kuin D'Arnot luuli koskaan nähneensä.
Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen ja laski viileän käden hänen otsalleen.
D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä — surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.
Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa, ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon neekerikielestä — mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.
Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli kurpitsan tapaisessa kuoressa.
D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta turhaa se oli.
Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä mukanaan kaarnanpalasia ja — voi ihmeiden ihmettä! — lyijykynä.
Kyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle sisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.
D'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä seuraavat englanninkieliset sanat:
"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?"
D'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies kirjoitti englantia — ilmeisesti hän oli siis englantilainen.
"Kyllä", vastasi hän, "minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin. Nyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni."
Mies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.
"Mon dieu!" huudahti D'Arnot. "Jos olette englantilainen, kuinka ette osaa puhua englantia?"
Sitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli mykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.
Hän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:
"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja olen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä johtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?"
Tarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:
"Puhun vain oman kansani kieltä — Kertshakin suurten apinain kieltä, myös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän muiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole milloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa. Nyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen sanojen avulla."
D'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta, että maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan puhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että sellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.
Hän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen… "Paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa." Tämähän oli se amerikkalainen tyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.
Äkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille — tämä mies oli siis tuo "gorilla". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
"Missä on Jane Porter?"
Ja Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:
"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa."
"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?"
"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen, mutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin, ennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko viidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä olen Apinain Tarzan — mahtava taistelija."
D'Arnot kirjoitti:
"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun kirjoitan. Lepään vähän."
Tarzan taas:
"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo."
Monta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena päivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä, josta olisi seurauksena kuolema.
Silloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti, ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Hän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa kirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti D'Arnot:
"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen mukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne."
Tarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:
"Ajattelin sitä itsekin — ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret apinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä haavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät."
D'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla, mutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana yönä hän menetti tajuntansa.
Kolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään, kostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.
Neljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta D'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin täytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.
Kuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut, vaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon joutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti kuin nyt D'Arnotin oli käynyt.
Pari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkona
Tarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta.
He olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan haki
kaarnanpalasia, että voisivat keskustella.
D'Arnot kirjoitti ensin:
"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?"
Ja Tarzan vastasi: "Opettakaa minulle ihmisten kieltä".
D'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden nimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille tätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.
Tarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa toista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli painokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle, kuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin opetettiin singe, apina, ja arbe, puu.
Tarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo osasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita, kuten: "Tuo on puu", "Tämä on ruoho", "Minun on nälkä", ynnä muuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli vaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut alkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle englanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne ranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin heikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.
D'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli perääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki oppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat sujuvasti puhella keskenään.
Kolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi D'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet voisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään täältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.
Juuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä ranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli näin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa jaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta Mbongan kynsistä.
D'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:
"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän läpi."
Tarzan nauroi.
"Mais oui", vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan Tarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.
Niin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton ja
Jane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.
Iltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen puun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti ajatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.
Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi nähdessään, etteivät risteilijä ja Arrow enää olleet ankkurissa lahdella.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.
Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli, niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.
Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista, joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.
Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.
Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti hänelle Jane Porterista.
Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta risteilijältä — kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin, ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.
— Varmaankin he ovat aikoneet palata, — arveli D'Arnot.
Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka oli osoitettu Apinain Tarzanille.
Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.
"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.
D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.
"Mon dieu!" huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."
Sitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan tyhjäksi — saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti haavoittamansa hirven silmissä.
Tarzan oli pahasti loukkaantunut — D'Arnot tajusi sen nyt — mutta miksi? Hän ei voinut ymmärtää.
Ranskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi rasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet kidutuksista ja sairaudesta.
Jäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen — koskaan saamatta kuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja — aina pelätä ja varoa villieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä — autius ja toivottomuus ainoina tovereina, se oli kauheaa!
Sillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo. Milloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan lailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän olisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset kuin varjo.
Hän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan. — Majalle se menee, — ajatteli Tarzan.
Mitä D'Arnot voisi Saborille — tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi hänen kimppuunsa — tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?
Äkkiä Tarzan pysähtyi.
"Mikä sinä olet, Tarzan?" kysyi hän ääneen. "Apina vai ihminen? Jos olet apina, niin teet kuin apinat — jätät heimolaisesi kuolemaan viidakkoon, kun oikkusi käskee sinua menemään muuanne. Jos olet ihminen, niin palaat suojelemaan omaa vertasi. Ethän voi karata oman kansasi luota senvuoksi, että yksi heistä on lähtenyt sinun luotasi." —
D'Arnot sulki majan oven. Hän oli hyvin hermostunut. Rohkeitakin miehiä — ja D'Arnot oli rohkea — pelottaa toisinaan erämaan yksinäisyys.
Hän latasi kiväärin ja pani sen ulottuvilleen. Sitten hän meni pöydän luo ja otti käteensä Tarzanille osoitetun sinetöimättömän kirjeen.
Hänen mielestään siinä voisi olla ilmoitus, että hänen väkensä oli vain väliaikaisesti lähtenyt jonnekin, eikä hän näissä oloissa pitänyt vääränä lukea tätä kirjettä. Hän otti sen siis kuoresta ja luki.
Apinain Tarzanille.
Kiitämme teitä siitä, että saimme käyttää majaanne, ja valitamme, ettei meille suotu tilaisuutta suullisesti esittää kiitoksiamme.
Emme ole hävittäneet täällä mitään, vaan päinvastoin jättäneet tänne muutamia esineitä, jotka voivat lisätä mukavuuttanne ja turvallisuuttanne yksinäisyydessä.
Jos tunnette sen merkillisen valkoisen miehen, joka niin monta kertaa pelasti henkemme ja toi meille ruokaa, ja jos osaatte puhua hänen kanssaan, niin kiittäkää häntäkin kaikesta ystävyydestä.
Lähdemme täältä tunnin kuluessa emmekä milloinkaan enää tule takaisin, mutta sitä ennen tahdomme lausua teille ja viidakkotovereillenne jäähyväiset ja sanoa, että aina muistamme kiitollisina mitä teitte rannallenne joutuneille muukalaisille, ja että olisimme paljon paremmin kiittäneet teitä, jos olisimme saaneet siihen tilaisuuden.
Kunnioittaen
W:m Cecil Clayton.
— 'Emmekä milloinkaan tule takaisin!' — mutisi D'Arnot ja heittäytyi kasvoilleen vuoteelle.
Tuntia myöhemmin hän nousi ja kuunteli. Jokin koetti päästä ovesta sisään.
D'Arnot tarttui pyssyyn ja nosti sen olkaansa vasten.
Hämärä oli tulossa, ja majassa oli hyvin pimeä, mutta D'Arnot saattoi sentään nähdä, että salpa liikahti. Hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn.
Ovi avautui hiljaa ja raosta näkyi, että jokin hahmo seisoi sen takana…
D'Arnot tähtäsi sinertävään ovenrakoon ja — vetäisi liipaisinta.