NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kadonnut aarre
Kun retkikunta oli palannut, turhaan koetettuaan päästä D'Arnotin avuksi, alkoi kapteeni Dufranne innokkaasti vaatia, että kaikki lähtisivät täältä niin pian kuin suinkin, ja muut, paitsi Jane Porter, olivat samaa mieltä.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "minä en lähde, eikä teidänkään pitäisi lähteä, sillä viidakossa on kaksi ystävää, jotka lähipäivinä varmaankin tulevat meitä tapaamaan siinä toivossa, että me olemme heitä odottaneet. Toinen on teidän oma upseerinne, kapteeni Dufranne, ja toinen on se metsäläinen, joka on pelastanut isäni koko retkikunnan. Kaksi päivää sitten hän jätti minut viidakon reunaan kiiruhtaakseen auttamaan isääni ja herra Claytonia, kuten hän luuli, ja hän viipyy nyt vain pelastaakseen luutnantti D'Arnotin, siitä saatte olla varmat. Jos hän olisi tullut liian myöhään voidakseen auttaa luutnanttia, olisi hän jo aikoja ollut täällä. Kun hän ei vielä ole palannut, todistaa se minun mielestäni aivan selvästi, että hän on viipynyt auttaessaan luutnantti D'Arnotia, ja että hänen on täytynyt ajaa neekereitä takaa kauemmaksi kuin siihen kylään asti, jonka matruusinne valloittivat."
"Mutta D'Arnot-paran univormu ja muita hänellä olleita kapineita löydettiin kylästä, neiti Porter", väitti kapteeni, "ja alkuasukkaat osoittivat tavatonta kiihtymystä, kun heiltä kysyttiin valkoisen miehen kohtaloa."
"Totta kyllä, kapteeni, mutta he eivät sanoneet, että hän oli kuollut, ja mitä taas tulee siihen, että heillä oli hänen vaatteitaan ja varustuksiaan, niin ei ainoastaan villeillä, vaan paljon sivistyneemmilläkin on tapana ryöstää vankinsa putipuhtaaksi, vaikkeivät aikoisikaan heitä tappaa. Mutta omatkin sotilaamme ottavat eläviltä ja kuolleilta mitä suinkin saavat. Myönnän kyllä, että asia tuntuu hyvin epäilyttävältä, mutta varmoja todisteita meillä ei ole."
"Ehkä teidän metsäläisenne on itse joutunut villien vangiksi tai surmattu", arveli kapteeni Dufranne.
Tyttö nauroi.
"Te ette tunne häntä", vastasi hän, ja hänen äänensä värähti hiukan, ikäänkuin olisi loukattu hänen omaa arvoaan.
"Tuota yli-ihmistänne sietäisi kyllä odottaa", myönsi kapteeni nauraen. "Minunkin tekisi mieleni nähdä hänet."
"Odottakaa siis, hyvä kapteeni", pyysi tyttö, "sillä minä ainakin aion jäädä tänne".
Ranskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi ymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.
Puhellessaan he olivat kävelleet rannalta majalle päin ja yhtyivät nyt pieneen ryhmään, joka istui leirituoleilla korkean puun varjossa.
Siellä oli professori Porter, herra Philander ja Clayton ynnä luutnantti Charpentier ja kaksi muuta upseeria, Esmeraldan häärätessä vähän taaempana, mistä hän tavantakaa toi julki arvelunsa niin vapaasti kuin vanhalle ja hemmoitetulle perhepalvelijalle soveltuu.
Upseerit nousivat ja tekivät kunniaa päällikölleen ja Clayton luovutti tuolinsa Jane Porterille.
"Puhelimme juuri Paul-paran kohtalosta", sanoi kapteeni Dufranne. "Neiti Porter väittää, ettei ole ehdottoman varmoja todistuksia hänen kuolemastaan — eikä oikeastaan olekaan. Sitäpaitsi hän uskoo kaikkivoivan viidakkoystävämme poissaolon merkitsevän, että D'Arnot yhä tarvitsee hänen apuaan, ollen joko haavoittunut tai vankina jossakin kaukaisessa alkuasukaskylässä."
"On arveltu sitäkin", huomautti luutnantti Charpentier, "että tuo villi on voinut kuulua samaan joukkoon kuin mustat, jotka ahdistivat meitä, ja että hän on kiirehtinyt auttamaan heitä".
Jane Porter katsahti nopeasti Claytoniin.
"Se tuntuu hyvinkin otaksuttavalta", sanoi professori Porter.
"Siihen mielipiteeseen en voi yhtyä", sanoi herra Philander. "Hänellä on ollut monta tilaisuutta itse vahingoittaa meitä tai johtaa mustia hätyyttämään meitä, mutta sen sijaan hän onkin koko täällä olomme aikana ollut suojelijamme."
"Se on kyllä totta", sanoi Clayton, "mutta emme kuitenkaan saa unohtaa, että häntä itseään lukuunottamatta täällä ei ole satojen kilometrien alalla muita kuin villejä ja ihmissyöjiä. Hänellä oli ihan samanlaiset aseet kuin heillä, ja sehän todistaa selvästi hänen ainakin olleen heidän kanssaan suhteissa. Kun hän on yksin kenties tuhansia vastassa, osoittaa se, että nämä suhteet tuskin ovat voineet olla muuta kuin ystävälliset."
"Tosiaankin olisi uskomatonta, ellei hän olisi ollut tekemisissä mustien kanssa", huomautti kapteeni, "eikä myöskään ole mahdotonta, että hän on liittynyt heihin".
"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon petojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden kaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja afrikkalaisia aseitaan."
"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat", sanoi Jane Porter. "Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä — pyydän anteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, — aion vain sanoa, että jos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä voimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja alastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt puhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen. Hän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja taistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto."
"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti Porter", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. "Olen varma siitä, ettei joukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa saadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes puoleksi niin innokas ja — kaunis."
"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä", vastasi tyttö, "jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison, karvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt hänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin olisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos olisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon alla — nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita, niin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte nähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka kuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin minäkin."
"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja", huudahti kapteeni. "Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja risteilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän ilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan."
"Herranen aika, kultaseni!" tokaisi nyt Esmeralda, "ette kai tarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään kauemmin kuin on pakko?"
"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda", vastasi Jane Porter. "Näinkö sinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti henkesi?"
"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse ikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä kerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt korjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme tiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua tämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä, kun on tullut pimeä."
"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda", sanoi Clayton, "ja siinä on todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se kuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden tunteita."
"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään", sanoi Jane Porter ivallisesti. "Kuinkahan teidän kävisikään, jos olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on elänyt?"
"Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi", vastasi Clayton tekeytyen alakuloiseksi. "Nuo yölliset äänet saavat hiukseni nousemaan pystyyn päässäni. Minun kai pitäisi hävetä, kun myönnän sen, mutta totta se on".
"Minä en oikein tiedä, kuinka sen laita on", sanoi luutnantti Charpentier. "Tuskin olen koskaan ajatellut pelkoa tai sen tapaisia, asioita, enkä ole koskaan koettanut määritellä, olenko pelkuri vai urhoollinen; mutta kun makasimme yöllä viidakossa D'Arnot paran katoamisen jälkeen ja lukemattomia ääniä nousi ja laski ympärillämme, silloin aloin todella tuntea, että sittenkin olen aika pelkuri. Minua ei oikeastaan peloittanut isojen petojen karjuminen ja murina, vaan ne merkit, odottamattomat äänet, joita kuulin aivan likeltä ja joihin sain turhaan odottaa jatkoa. Tuntui siltä kuin jokin iso ruumis lähenisi äänettömästi, ja kamalinta oli juuri se, ettei voinut tietää, kuinka lähellä se oli tai miten se aikoi hyökätä, sittenkuin ei enää kuulunut mitään. Tuollaiset äänet ja silmät suorastaan karmivat selkää! Mon dieu, minusta tuntuu kuin aina näkisin niiden tuijottavan pimeydestä. Pahinta oli, ettei lainkaan tiennyt, mitä siellä näkyi."
Kaikki olivat vähän aikaa ääneti. Sitten Jane Porter puhui taas:
"Ja hän on kaiken sen keskellä", sanoi hän kauhusta värähtävällä äänellä. "Ne silmät tuijottivat tänä yönä häneen ja teidän toveriinne, luutnantti D'Arnotiin. Hyvät herrat, voitteko todella jättää heidät, tahtomatta heitä auttaa edes sen verran, että muutamiksi päiviksi jäisitte tänne?"
"No, no, lapsi", sanoi professori Porter, "onhan kapteeni Dufranne suostunut jäämään, ja minä puolestani mukaudun noudattamaan lapsellisia oikkujasi".
"Huomispäivän voimme käyttää aarrearkun etsimiseen, professori", ehdotti herra Philander.
"Aivan niin, herra Philander. Olin melkein unohtanut koko aarteen", vastasi professori Porter. "Ehkä saamme kapteeni Dufrannelta lainata avuksi muutamia miehiä ja joku vangeista voi näyttää meille, missä se arkku nyt on."
"Se sopii mainiosti, herra professori. Me kaikki olemme käytettävissänne", sanoi kapteeni.
Sitten sovittiin, että seuraavana päivänä luutnantti Charpentier ottaisi mukaansa kymmenen miestä ja yhden Arrowin kapinoitsijoista oppaaksi hakemaan aarretta. Risteilijä jäisi vielä viikoksi pikku satamaan. Ellei D'Arnotista tällä välin mitään kuuluisi, täytyisi pitää varmana, että hän oli todella kuollut ja että metsäläinen ei tahtonut palata. Sitten molemmat laivat nostaisivat ankkurin, ja kaikki lähtisivät täältä.
Professori Porter ei seuraavana päivänä mennyt aarteenetsijäin mukana, mutta nähdessään heidän iltapuolella palaavan tyhjin käsin, kiirehti hän heitä vastaan, unohtaen tavallisen piittaamattomuutensa ja ilmaisten hermostunutta kiihkeyttä.
"Missä aarre on?" huusi hän Claytonille jo pitkän matkan päästä.
Clayton ravisti päätänsä.
"Poissa", sanoi hän lähestyessään professoria.
"Poissa? Se ei voi olla mahdollista. Kuka sen olisi ottanut?" huusi professori Porter.
"Sen tietää Jumala yksin", vastasi Clayton. "Ensin luulimme, että oppaamme oli vienyt meitä harhaan, mutta hänen hämmästyksensä, kun murhatun Snipesin ruumiin alta ei löydettykään arkkua, oli niin todellinen, ettei tarvitse pelätä hänen teeskennelleen. Sitäpaitsi huomasimme piankin, että jotakin oli ollut kätkössä ruumiin alla, sillä sinne oli kaivettu ontelo, joka tosin myöhemmin oli täytetty löyhällä mullalla."
"Mutta kuka sen on voinut viedä?" toisti professori Porter.
"Luonnollisesti voitaisiin ensiksi epäillä risteilijän miehiä", sanoi luutnantti Charpentier, "mutta aliluutnantti Janviers vakuuttaa, että kellään miehistä ei ole ollut lomaa maissakäyntiin eikä kukaan ole ollut ilman upseereja poissa siitä asti kun ankkuroimme. Enpä tiedä, mitä muutoin olisitte ajatellut, mutta nyt olen mielissäni siitä, että voimme todistaa miestemme olevan viattomia."
"Koskaan ei olisi johtunut mieleeni epäillä reippaita miehiänne, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa", vastasi professori Porter kohteliaasti. "Yhtä hyvin voisin epäillä kelpo Claytonia tai herra Philanderia."
Sekä upseerit että matruusit hymyilivät. Ilmeisesti oli ikäänkuin raskas paino pudonnut heidän sydämeltään.
"Aarre on varmasti ollut poissa jo kauan aikaa", jatkoi Clayton. "Ruumis oli hajoamistilassa, kun sitä nostimme. Jos sitä olisi äskettäin liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin merkkejä."
"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia", huomautti Jane Porter, joka nyt liittyi seuraan. "Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä kantamaan."
"Se on totta!" huudahti Clayton. "Varmaankin ovat siis mustanahat sen varastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja tuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan."
"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä", sanoi professori Porter alakuloisesti. "Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai aarretta enää nähdä."
Ainoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen isälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle itselleen.
Kuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät matkalle varhain seuraavana aamuna.
Jane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin olisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan tulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä. Ranskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan rohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen vakaumustaan.
Sitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan ei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa jonkin villiheimon kanssa.
Hän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan mahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä elämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa verhona — yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää puhetta.
Samaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen mieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos Tarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös villi vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia lapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen saadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.
Hän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia, ruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa sitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain Tarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös D'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin täten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan niin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.
Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi toimittaa perille.
Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.
Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut, hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:
"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin. Suokoon Jumala minulle anteeksi… Jos olisit tullut takaisin eikä olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi viidakkoon — ainiaaksi."