KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Loppu
Heidän nähdessään Jane Porterin, kuului helpotuksen ja riemun huudahduksia kaikkien huulilta ja kun Tarzanin auto pysähtyi toisen viereen, kaappasi professori Porter tyttärensä syliinsä.
Ensi hetkellä ei kukaan huomannut Tarzania, joka istui ääneti paikallaan. Clayton oli ensimmäinen, joka tuli häntä ajatelleeksi. Hän kääntyi ja ojensi Tarzanille kätensä.
"Kuinka voimme teitä kiittää", huudahti hän. "Te olette pelastanut meidät kaikki. — Maatilalla mainitsitte minua nimeltäni, mutta minä en voi muistaa teidän nimeänne, vaikka teissä on jotakin varsin tutunomaista… ikäänkuin olisin hyvin tuntenut teidät aivan toisenlaisissa olosuhteissa kauan sitten."
"Olette ihan oikeassa, monsieur Clayton", sanoi hän ranskaksi. "Suonette anteeksi, etten haasta teille englanninkieltä. Opettelen sitä parhaillaan, ja vaikka sitä aika hyvin ymmärrän, puhun varsin kehnosti."
"Mutta kuka te olette?" tiukkasi Clayton kääntäen hänkin puheen ranskaksi.
"Apinain Tarzan."
Clayton hätkähti kummastuksesta.
"Totisesti!" huudahti hän. "Niinhän olettekin."
Professori Porter ja herra Philander riensivät nyt kiittämään hekin ja ilmaisemaan kummastuksensa ja ilonsa, tavatessaan viidakkoystävänsä näin kaukana villistä kotiseudustaan. Seurue astui sitten pieneen vaatimattomaan ravintolaan, jossa Clayton heti tilasi ruokaa ja virvokkeita.
He istuivat vähäisessä ummehtuneessa tarjoiluhuoneessa, kun lähestyvän auton torven törähdys kuului etäältä heidän korviinsa. Herra Philander, joka istui ikkunan luona, vilkaisi ulos, kun ajopelit suhahtivat näkyviin ja lopuksi pysähtyivät toisten autojen viereen.
"Hyvänen aika", huudahti Philander, jonka äänessä oli rahtunen äreyttä. "Siellä tuli herra Canler. Olin toivonut, hm… ajatellut tai, hm… onpa oikein hyvä, ettei hän joutunut tulen alle", lopetti hän kömpelösti.
"No, no, herra Philander!" varoitti professori Porter. "No, no! Olen usein kehoittanut oppilaitani laskemaan kymmeneen, ennenkuin puhuvat. Teidän asemassanne, herra Philander, laskisin ainakin tuhanteen ja olisin sitten visusti vaiti."
"Niin kyllä", myönsi Philander. "Mutta mikä mustamekko hänellä on mukanaan?"
Jane Porter kalpeni. Clayton liikahti levottomasti tuolillaan. Professori otti hermostuneesti silmälasinsa ja hengähti niihin, mutta pani ne pyyhkäisemättä takaisin nenälleen.
Kaikkialla läsnäoleva Esmeralda murahti.
Ainoastaan Tarzan ei käsittänyt.
Samassa ryntäsi Robert Canler huoneeseen.
"Jumalan kiitos!" huudahti hän. "Pelkäsin pahinta, kunnes näin autonne, Clayton. Minun oli pakko kääntyä eteläisellä tiellä ja palata kaupunkiin, josta sitten suuntasin itään päin tälle tielle. Luulin, ettemme koskaan saavuttaisi maatilaa."
Kukaan ei näkynyt suuresti innostuvan. Tarzan silmäili Robert
Canleria niinkuin Sabor silmäilee saalistaan.
Jane Porter vilkaisi häneen ja yskähti hermostuneesti.
"Herra Canler", sanoi hän, "tämä on monsieur Tarzan, vanha tuttava".
Canler kääntyi ja ojensi kätensä. Tarzan nousi ja kumarsi niinkuin vain D'Arnot oli voinut hänelle opettaa, mutta ei näkynyt havaitsevan Canlerin kättä. Canler taas ei ollut tätä laiminlyöntiä huomaavinaan.
"Saan esitellä pastori Tousleyn, Jane", sanoi Canler kääntyen pappismieheen. "Herra Tousley — neiti Porter."
"Voimme vihityttää itsemme heti", sanoi Canler. "Sitten meidän sopii ajaa kaupunkiin ja lähteä keskiyön junalla."
Tarzan käsitti suunnitelman. Hän katseli puoliksi suljetuilla silmillään Jane Porteria, mutta ei hievahtanut.
Neitonen epäröitsi. Huoneessa olijat tunsivat hermostunutta jännitystä, ja kaikki olivat ääneti.
"Emmekö voisi odottaa muutamia päiviä?" kysyi Jane. "Olen aivan lamaantunut. Tänään olen kokenut niin paljon."
Canler tunsi jokaisen läsnäolijan vihamieliset ajatukset. Häntä suututti.
"Olemme odottaneet niin kauan kuin aioin odottaa", sanoi hän epäkohteliaasti. "Sinä lupasit tulla vaimokseni. En halua enempää ilveilyä. Olen hankkinut lupakirjan ja tässä on pappi. Tulkaa, herra Tousley; tule, Jane. Täällä on kylliksi todistajiakin — enemmän kuin tarpeeksi", lisäsi hän epämiellyttävään sävyyn, ja tarttuen Jane Porterin käsivarteen alkoi taluttaa neitosta virkatoimitukseen valmistuvan pastorin luo. Mutta tuskin hän oli astunut askeleenkaan ennenkuin teräksenluja koura puristi häntä käsivarresta. Toinen käsi iskeytyi hänen kurkkuunsa, ja nyt ravisteltiin häntä ilmassa kuin kissa ravistelee hiirtä.
Jane Porter kääntyi kauhistuneena Tarzania kohti. Ja vilkaistessaan miehen kasvoihin hän näki taas helakanpunaisen juovan tämän otsalla.
Jane tiesi, että hänen villissä sydämessään kuohui murhan halu, ja kauhusta huudahtaen hän ryntäsi esiin apinaihmistä taltuttamaan. Mutta hänen pelkonsa kohdistui pikemmin Tarzaniin kuin Canleriin, sillä hän tiesi, kuinka ankaraan rangaistukseen oikeus tuomitsee miestaposta.
Ennenkuin hän ehti heidän luokseen, oli kuitenkin jo Clayton hypähtänyt Tarzanin viereen ja yritti kiskoa Canleria hänen kynsistään. Mahtavan käsivarren yhdellä ainoalla pyyhkäisyllä sinkautettiin englantilainen huoneen toiselle puolelle; mutta silloin Jane Porter laski oikean kätensä lujasti Tarzanin ranteelle ja katsahti häntä silmiin.
"Minun tähteni", pyysi hän.
Puristus Canlerin kurkussa hölleni.
Tarzan loi katseensa kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. "Haluatteko, että tämä saa elää?" kysyi jättiläinen kummastuneena.
"En tahdo, että hän kuolee teidän kätenne kautta, ystäväni", vastasi tyttö. "En soisi teistä tulevan murhaajaa."
Tarzan irroitti kätensä Canlerin kurkusta.
"Vapautettako neidin hänen lupauksestaan?" kysyi hän. "Se on henkenne hinta."
Hengästynyt Canler nyökkäsi.
"Lähdettekö tiehenne ettekä koskaan enää hätyyttele?"
Taaskin nyökkäsi mies päällänsä, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, häntä niin läheltä uhanneen kuoleman pelosta.
Tarzan päästi hänet, ja Canler horjui ovea kohti. Siinä tuokiossa hän oli mennyt ja kauhun valtaama pappismies hänen mukanaan. Tarzan kääntyi Jane Porterin puoleen.
"Saanko puhutella teitä hetkisen kahdenkesken?" kysyi hän. Tyttö nyökkäsi ja lähti kävelemään pienen ravintolan ahtaalle kuistille vievää ovea kohti. Hän astui ulos Tarzania odottamaan eikä kuullut senjälkeen seuraavaa keskustelua.
"Odottakaahan", huudahti professori Porter, kun Tarzan oli astumaisillaan perässä. Professorin olivat äskeisten minuuttien nopeat tapaukset aivan ällistyttäneet.
"Ennenkuin jatkamme, hyvä herra, haluaisin selitystä siitä, mitä vastikään tapahtui. Millä oikeudella puutuitte tyttäreni ja herra Canlerin välisiin suhteisiin? Olin luvannut hänelle tytön käden, ja omasta mieltymyksestämme tai vastenmielisyydestämme riippumatta on se lupaus pidettävä."
"Minä sekaannuin siksi, professori Porter", vastasi Tarzan, "että tyttärenne ei rakasta herra Canleria — ei halua mennä hänen kanssaan naimisiin. Se tieto riittää minulle."
"Ette käsitä, mitä te olette tehnyt", sanoi professori. "Nyt hän varmaankin kieltäytyy tyttöä ottamasta."
"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi Tarzan pontevasti. "Eikä teidän ylpeytennekään tästä kärsi, professori Porter", lisäsi hän, "sillä te kykenette heti kotiin päästyänne maksamaan kaikki velkanne tuolle Canlerille".
"No… no, herra!" huudahti professori Porter. "Mitä tarkoitatte?"
"Aarteenne on löydetty", selitti Tarzan.
"Mitä — mitä sanotte?" huudahti professori. "Tehän olette hullu! Se ei voi olla mahdollista."
"On kuin onkin. Minä itse sen kahmaisin, tietämättä sen arvoa tai kenelle se kuului. Näin merimiesten kaivavan sen maahan, ja matkivana apinana täytyi minun penkoa se ylös ja haudata jälleen toisaalle. Kun D'Arnotilta kuulin, mitä se oli ja kuinka paljon se teille merkitsi, palasin viidakkoon sitä noutamaan. Se oli ollut syynä niin paljoon rikollisuuteen, kärsimyksiin ja suruun, että D'Arnotista oli parasta olla yrittämättä tuoda itse aarretta tänne, kuten olin aikonut. Ja niinpä olen tuonut sen sijaan maksuosoituksen. Tässä se on, professori Porter." Tarzan veti taskustaan kotelon ja ojensi sen kummastuneelle professorille. "Kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta dollaria. Asiantuntijat arvioitsivat aarteen mitä huolellisemmin, mutta jotta teillä ei olisi mitään epäilyksen syytä, osti D'Arnot sen itse ja säilyttää sitä siltä varalta, että mieluummin tahtoisitte aarteen kuin rahat."
"Jo ennenkin suuren kiitollisuudenvelkamme lisäksi, sir", virkkoi professori Porter vapisevalla äänellä, "tulee nyt tämä kaikkein suurin palvelus. Olette auttanut minut pelastamaan kunniani."
Clayton, joka oli lähtenyt huoneesta hetkistä myöhemmin kuin Canler, palasi nyt.
"Anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta minusta olisi parasta yrittää päästä kaupunkiin ennen pimeää ja matkustaa pois tästä metsäseudusta ensimmäisellä junalla. Eräs kyläläinen ratsasti tästä vastikään ohi ja kertoi minulle, että valkea on hitaasti levenemässä tänne päin."
Hänen tiedonantonsa kesytti keskustelun, ja koko seurue lähti odottavien ajoneuvojen luo.
Clayton, Jane Porter, professori ja Esmeralda istuivat ensinmainitun autossa, kun taas Tarzan kutsui herra Philanderin omaansa.
"Hyvänen aika!" huudahti herra Philander, kun auto läksi liikkeelle Claytonin ajopelien perästä. "Ken olisi voinut aavistaa, että tämä olisi mahdollista! Silloin kun teidät viimeksi näin, olitte todellinen villi, joka hypiskeli troopillisen Afrikan aarniometsän tiheikössä. Ja nyt kyyditsette minua Wisconsin maantiellä ranskalaisessa autossa. Hyvänen aika! Tämä vasta on kummallista!"
"Niin", vastasi Tarzan ja jatkoi oltuaan hetkisen vaiti: "Herra Philander, muistatteko mitään yksityiskohtia niistä kolmesta luurangosta, jotka löydettiin majastani afrikkalaisen viidakon ääreltä ja sittemmin haudattiin?"
"Muistan asian varsin selvästi, herra Tarzan", vastasi Philander.
"Oliko missään noista luurangoista mitään omituista?"
Philander tarkasti uteliaasti Tarzania.
"Miksi kysytte?"
"Asia on minulle varsin tärkeä", sanoi Tarzan. "Vastauksenne voi luoda valoa salaisuuteen. Eikä se ainakaan voi tehdä pahempaa kuin jättää sen edelleenkin salaperäisyyden verhoon. Olen viimekuluneina kahtena kuukautena yrittänyt päästä eräänlaiseen ratkaisuun noiden luurankojen suhteen, ja toivon teidän vastaavan kysymykseeni parhaan ymmärryksenne mukaan: Olivatko hautaamanne kolme luurankoa kaikki ihmisten luurankoja?"
"Eivät", virkkoi Philander. "Pienin niistä, se, jonka löysimme kehdosta, oli ihmisapinan."
"Kiitos", sanoi Tarzan.
Edellä ajavassa autossa Jane Porter taisteli hurjasti omien ristiriitaisten ajatustensa kanssa. Hän ymmärsi, miksi Tarzan oli pyytänyt häntä hiukan puhutella, ja hän tiesi, että hänen täytyi lähimmässä tulevaisuudessa antaa hänelle ratkaiseva vastauksensa. Tarzan ei ollut niitä miehiä, joille saattoi kieroilla, ja juuri se miete sai Janen harkitsemaan, eikö hän todellisuudessa pelännyt jättiläistä.
Hän käsitti sen lumouksen, joka hänet oli vallannut etäisessä viidakossa, mutta arkisessa Wisconsinissa ei tuntunut samanlaista tenhoa. Eikä moitteeton ranskalainen tehonnut yhtä voimakkaasti hänen naiselliseen perusvaistoonsa kuin roteva metsän jumala.
Rakastiko hän Tarzania? Hän ei sitä tiennyt — tällä haavaa. Hän vilkaisi salavihkaa Claytoniin. Eikö siinä ollut mies, joka oli kasvatettu samassa yhteiskunnallisessa koulussa kuin hänkin — mies, jonka asema ja sivistys olivat sellaisia kuin häntä oli opetettu pitämään hyvän toveruuden ensimmäisenä ehtona?
Eikö hänen arvostelukykynsä osoittanut hänelle tätä nuorta englantilaista aatelismiestä, jonka rakkauden hän tiesi olevan sitä lajia kuin sivistynyt nainen vaatisi. Eikö Clayton ollut kaiken järjen nimessä sopiva puoliso hänen kaltaiselleen?
Voisiko hän rakastaa Claytonia? Miksipä ei! Jane Porter ei ollut luonnostaan kylmästi laskeva, mutta kasvatus, ympäristö ja perinnäisyys olivat yhteisvoimin opettaneet hänet harkitsemaan sydämenkin asioissa.
Että tuon nuoren jättiläisen voima oli hänet tenhonnut kaukaisessa Afrikan metsässä, kun hän tunsi noiden varikkojen käsivarsien puristuksen, ja nyt taas tänään Wisconsinin metsissä, näytti hänestä johtuvan vain tilapäisesti palautuvasta sielullisesta alkuvaistosta — alkuaikojen miehen vetoamisesta hänen luonteessaan piilevään alkuaikojen naiseen.
Jos Tarzan ei häneen enää milloinkaan koskisi, — niin hän tuumi, — ei hän enää koskaan tuntisi kiintymystä tuota miestä kohtaan. Hän ei siis ollut häntä rakastanutkaan. Se oli ollut pelkkä ohimenevä hullaannus, kiihtymyksen ja ruumiillisen kosketuksen tuottama. Kiihtymys ei aina kirpaisisi heidän tulevia suhteitaan, jos hän menisi Tarzanin kanssa naimisiin, ja tuttavallisuus tylsistyttäisi kosketuksen tehon.
Hän katsahti taaskin Claytonin. Tämä oli hyvin komea ja herrasmies kiireestä kantapäähän. Sellaisesta aviomiehestä hänen sopisi ylpeillä.
Ja sitten Clayton puhui, — minuutti aikaisemmin tai minuutti myöhemmin olisi saattanut merkitä äärettömän paljon kolmen ihmisen elämässä, mutta sattuma suosi Claytonia ja vihjaisi hänelle otollisen hetken.
"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän. "Ettekö anna myöntymystänne — tahtoisin uhrata koko elämäni tehdäkseni teidät hyvin onnelliseksi."
"Kyllä", kuiskasi tyttö.
Sinä iltana sai Tarzan tilaisuuden puhutella Jane Porteria hetkisen kahdenkesken aseman pienessä odotussalissa.
"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän; "ja minä olen saapunut esihistoriallisen luolaihmisen hämärästä ja kaukaisesta muinaisuudesta tänne teitä pyytämään… Teidän tähtenne olen tullut sivistyneeksi mieheksi, teidän tähtenne olen matkustanut yli merien ja mantereiden, teidän tähtenne haluan olla mitä ikinä vain tahdotte. Suostutteko kanssani avioliittoon?"
Ensi kertaa Jane tajusi, kuinka syvällinen tuon miehen rakkaus oli — käsitti, mitä tämä niin lyhyessä ajassa oli vain rakkautensa tähden saanut aikaan. Kääntäen päänsä hän kätki kasvot käsiinsä.
Mitä hän oli tehnyt? Siksi, että hän pelkäsi taipuvansa tämän jättiläisen kosintaan, oli hän polttanut sillat takanaan, aiheettomassa pelossaan, kauheaa erehdystä välttääkseen tehnyt vielä pahemman.
Ja sitten hän kertoi hänelle kaikki — kertoi sana sanalta koko totuuden mitään peittelemättä tai yrittämättä puolustaa erehdystään.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Tarzan. "Olet myöntänyt rakastavasi minua. Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, mutta minä en tunne niitä yhteiskunnan siveysohjeita, jotka sinua hallitsevat. Minä jätän ratkaisun sinulle, sillä sinä tiedät sittenkin parhaiten, mikä enimmin edistää onneasi."
"Minä en voi ilmoittaa hänelle, Tarzan", sanoi tyttö. "Hänkin rakastaa minua, ja hän on hyvä mies. En voisi koskaan katsoa sinua enkä ketään muuta kunnon ihmistä silmiin, jos rikkoisin herra Claytonille antamani lupauksen. Minun täytyy se pitää — ja sinun tulee auttaa minua kantamaan kuormaani, vaikkemme tämän illan jälkeen enää näkisikään toisiamme."
Toiset astuivat nyt huoneeseen, ja Tarzan kääntyi pientä ikkunaa kohti.
Mutta hän ei nähnyt mitään ulkona. Sielunsa silmillä hän näki vihreän, komeiden troopillisten puiden ja kukkien tiheän verkon tavoin ympäröimän niityn, jonka yläpuolella huojuivat jättiläispuiden lehvät. Ja ylinnä siinsi päiväntasaajan seutujen kirkas taivas. Ruohikon keskellä istui pienellä mättäällä nuori nainen, ja hänen vieressään nuori jättiläinen. He söivät herkullisia hedelmiä, katselivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. He olivat hyvin onnelliset ja aivan kahden kesken.
Hänet havahdutti näistä unelmista aseman palvelija, joka astui sisään kysyen, oliko seurueessa joku herra Tarzan.
"Minä olen Tarzan", selitti apinaihminen.
"Tässä on Baltimoresta välitetty sanoma; se on kaapelisähkösanoma
Pariisista."
Tarzan otti kuoren ja repäisi sen auki. Sähkösanoma oli D'Arnotilta ja kuului:
Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.
D'Arnot.
Kun Tarzan oli lukenut nuo rivit, tuli Clayton sisälle ja astui käsi ojennettuna häntä kohti.
Tässä oli mies, jolla oli Tarzanin arvonimi ja Tarzanin tilukset ja joka pian menisi naimisiin tytön kanssa, jota Tarzan rakasti ja joka rakasti Tarzania. Sananen Tarzanilta olisi tehnyt suuren muutoksen tämän miehen elämässä.
Se olisi riistänyt häneltä arvonimet, maat ja kartanot ja — olisi ne samalla riistänyt Jane Porterilta.
"Kuulkaahan, veikkonen", huudahti Clayton, "minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta kiittää teitä kaikesta, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Näyttää siltä kuin olisitte aina ollut saapuvilla vaaran uhatessa pelastaaksenne henkemme Afrikassa ja täällä. — Olen kovin iloissani, että saavuitte Amerikkaan. Meidän tulee lähemmin tutustua toisiimme. Useinhan minä teitä ajattelinkin ja ympäristönne omituisia olosuhteita. Jos saan kysyä, niin huvittaisi minua tietää, miten hiidessä jouduitte sinne villiin viidakkoon?"
"Minä synnyin siellä", virkkoi Tarzan tyynesti. "Äitini oli apina eikä hän tietenkään voinut minulle paljoa kertoa Kuka oli isäni, sitä en ole koskaan saanut tietää."