SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Sankari esiintyy jälleen
Baltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin neljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät, säännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja astui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. "Ah, herra Canler!" huudahti eräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.
"Hyvää iltaa, hyvä professori", vastasi tulija ja ojensi sydämellisesti kätensä.
"Kuka teidät laski sisään?" kysyi professori.
"Esmeralda."
"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette täällä?"
"Ei, herra professori", selitti Canler, "sillä minä tulin ennen kaikkea juuri teitä tapaamaan".
"Sepä hauskaa", vastasi professori Porter.
"Kuulkaahan, herra professori", lausui Robert Canler pontevasti, ikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, "nyt olen tullut puhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette suosiollisesti hyväksynyt kosintani."
Professori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä nojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän ymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.
"Mutta minä en ymmärrä", jatkoi Canler, "mitä Jane oikein tarkoittaa. Hän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu aina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle hyvästi."
"No no", huomautti professori Porter. "Jane on hyvin kuuliainen tytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään."
"Saan siis yhä luottaa apuunne?" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.
"Varmasti, aivan varmasti", vakuutti professori Porter.
"Kuinka saatoitte sitä epäillä?"
"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler. "Hän on täällä liehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä, mutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan isältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma, jos hän lopulta voittaisi Janen, jollei…" ja Canler vaikeni.
"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme naimisiin", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.
"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa", selitti professori Porter alakuloisesti, "sillä me emme voi kauemmin pitää tätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii".
"Mitä hän vastasi?" kysyi Canler.
"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka hän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi kutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat lähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa on, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra Clayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään."
"Claytonko matkustanut sinne?" huudahti Canler ilmeisesti närkästyneenä. "Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin mielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi puuttunut."
"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herra
Canler", vastasi professori Porter.
Canler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, ja
Jane Porter astui huoneeseen.
"Oh, anteeksi!" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. "Luulin sinun olevan yksin, isä."
"Minä se vain olen, Jane", sanoi Canler, joka oli noussut; "ettekö halua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä."
"Kiitos", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille, jonka Canler hänelle tarjosi. "Haluaisin vain sanoa sinulle, isä, että Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein tarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin, niinkuin aioit viedä ne Afrikkaan."
"Kävikö Tabey täällä?" kysyi professori Porter.
"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."
"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori.
"Hetkinen vain, lapset…" ja hän kiirehti huoneesta.
Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.
"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla lienette tekin."
Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.
"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.
"Tiedän."
Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.
"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin, ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut, että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte, että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler, tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta kaikkiaan selvillä toisistamme."
Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti hymyillen:
"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän itsehillintää — enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää, kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan teidät enkä muusta välitä."
Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.
Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai parin kuluttua saapua heidän luokseen.
Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa, ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt lapsuutensa päivistä asti.
Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä, muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.
"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli vaatinut suunnattomia kuluja.
"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata. Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane… Älkää siis hänen vuoksensa puhuko asiasta mitään."
"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"
"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua sellaisessa pesässä… Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän pikku ilon…"
"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi… Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te ansaitsette ja ehkä haluatte."
"Miksi ette siis tee niin, Jane?"
"Minä rakastan toista."
"Canleria?"
"En."
"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi ennen lähtöäni Baltimoresta."
Tyttö vavahti tuskaisesti.
"Minä en rakasta häntä."
"Rahojenko vuoksi te siis, Jane…"
Jane Porter nyökkäsi.
"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa kylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen", sanoi Clayton katkerasti.
"Minä en rakasta teitä, Cecil", selitti tyttö, "mutta kunnioitan teitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen sen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä minun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta, olkoon hän kuka tahansa… Teistä tulee paljon onnellisempi ilman minua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun kanssani, ellei ole rakkautta."
Clayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies on koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä oli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler viikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.
Kului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi kaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että Janen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain päästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta asiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin noutamaan aviolupatodistusta ja pappia.
Clayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle kerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi vielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän tiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa Canleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.
Varhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.
Idässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden oli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä pysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.
Puolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut Claytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton mukautui hänen toivomukseensa.
Kotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti keskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä. Esmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt unettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja vaipui pian levottomaan horrokseen.
Idässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä ne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä sakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt oli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen lähestymistä.
Pian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta paluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui tuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin näkymättömän käden pidättäminä.
Äkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin tietä.
Nytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti mustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla makasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa tuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä, huutaen:
"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä, että tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?"
Clayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi hänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.
"Hitto vie!" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. "Jane Jane! Missä te olette?"
Kohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herra
Philander.
"Missä neiti Jane on?" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan ja ravisti vimmatusti.
"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään."
"Eikä hän ole vielä palannut?" Ja vastausta odottamatta Clayton juoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.
"Minne päin hän lähti?" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.
"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään, missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.
"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin", lisäsi hän, kun Clayton epäröi.
Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten enää olisi mahdollista.
"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.
"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."
"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander, "ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".
"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa, kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."
"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa…"
Ja koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. —
Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon väliin.
Vihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti nyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin huomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli päästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään kaupunkia kohti.
Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.
Kun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle hirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta oli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut tien.
Jane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän läpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt hän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja etelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet täydellisesti.
Tyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala antaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja pelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei enää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon hiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.
Mutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.
"Jane! Jane Porter!"
Se kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.
"Täällä minä olen!" huusi hän vastaukseksi. "Täällä! Maantiellä!"
Silloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli nopeasti kuin tuulispää.
Savupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä miestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän käden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain tuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin pois.
Sitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja maata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli itseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että hän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.
Oi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta sehän oli mahdotonta… Ja kuitenkin…! Kuka muu koko maailmassa voisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen kasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!
"Minun sankarini!" mutisi hän. "Ei, se on vain hourailua ennen kuolemaani."
Hän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä tähystivät, kirkasti hymyily.
"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut viidakosta etsimään vaimoaan — sitä naista, joka karkasi hänen luotansa", lisäsi hän melkein tuimasti.
"Minä en karannut", kuiskasi Jane. "Mutta täytyihän minun lähteä toisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko."
Nyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli aukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta kohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi lähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo sammuisi itsestään.
"Miksi te ette tullut takaisin?" kysyi Jane Porter.
"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut."
"Ah, sen minä kyllä arvasin!" huudahti tyttö. "Kaikki sanoivat, että te olitte lähtenyt mustien luo — että te kuuluitte samaan joukkoon."
Mies nauroi. "Mutta ette suinkaan te sitä uskonut, Jane?"
"En… mutta mikä teidän nimenne on?"
"Nimeni oli Apinain Tarzan, kun ensin jouduitte minut tuntemaan", vastasi toinen.
"Apinain Tarzan!" huudahti tyttö. "Ja teidänkö siis oli se kirje, johon lähtiessäni vastasin?"
"Minun. Kenen kirjeeksi sitä muuten luulitte?"
"Sitä en tiennyt, mutta siitä vain olin varma, ettei se tullut teiltä, sillä Apinain Tarzan oli kirjoittanut englanniksi, mutta tehän ette ymmärtänyt sanaakaan mitään kieltä."
Taas Tarzan naurahti.
"Se on pitkä historia, mutta minä sen kuitenkin kirjoitin, kun en osannut puhua. Ja nyt D'Arnot on vielä pahentanut asiaa opettaen minulle ranskaa englannin sijasta… Mutta lähdetään nyt", lisäsi hän. "Hypätkää minun autooni. Koetetaan saada kiinni isänne ja toiset. Heillä ei ole kovin pitkää etumatkaa."
Heidän ajaessaan maantietä pitkin Tarzan sanoi:
"Kirjeessänne sanoitte rakastavanne toista miestä — minuako te siis sillä tarkoititte?"
"Ehkä niin", vastasi tyttö kiertelemättä.
"Mutta Baltimoressa — oh, kuinka olenkaan teitä etsinyt — kerrottiin, että te luultavasti jo olitte naimisissa. Joku Canler-niminen mies kuuluu lähteneen tänne viettämään häitä teidän kanssanne. Onko se totta?"
"On".
"Rakastatteko häntä?"
"En."
"Rakastatteko minua?"
Tyttö kätki kasvot käsiinsä.
"Minä olen antanut toiselle lupaukseni. Minä en voi vastata teille,
Tarzan", nyyhkytti hän.
"Te olette jo vastannut. Mutta kertokaa nyt, miksi menette naimisiin miehen kanssa, jota ette rakasta?"
"Isäni on hänelle velkaa."
Äkkiä muistui Tarzanin mieleen hänen lukemansa kirje — sekä Robert Canlerin nimi ja kaikki vihjailtu pula, jota hän ei silloin ollut kyennyt ymmärtämään. Hän hymyili.
"Jollei isänne olisi menettänyt aarrettaan, niin ettekö siis tuntisikaan itseänne velvolliseksi pitämään sille Canlerille antamaanne lupausta?"
"Minä voisin pyytää häntä vapauttamaan minut siitä."
"Entä jos hän kieltäytyisi?"
"Minun lupaukseni on lupaus."
Tarzan oli hetkisen ääneti. Auto vieri eteenpäin huimaavaa vauhtia epätasaisella tiellä, sillä tuli leimusi uhkaavasti heidän oikealla puolellaan, ja jos tuuli taas olisi kääntynyt, olisi se saattanut pyyhkäistä lieskan edellään hurjassa raivossa ainoan pakotien yli. Vihdoin he olivat päässeet vaarallisen kohdan ohi, ja Tarzan hiljensi vauhtia.
"Entä jos minä kysyisin häneltä?" uskalsi hän ehdottaa.
"Hän tuskin suostuisi vieraan pyyntöön", vastasi tyttö, "varsinkaan sellaisen, joka haluaisi minua itselleen."
"Terkoz toki sai väistyä", sanoi Tarzan synkästi.
Jane Porteria puistatti, ja hän vilkaisi pelokkaasti jättimäiseen olentoon.
"Täällä emme ole afrikkalaisessa viidakossa", virkkoi hän; "te ette ole enää mikään villi eläin. Olette herrasmies, eivätkä sellaiset kylmäverisesti tee murhaa."
"Sydämeltäni olen vielä villi eläin", vastasi toinen ikäänkuin itsekseen. Jälleen he olivat hetkisen vaiti.
"Jane Porter", sanoi mies vihdoin, "jos olisitte vapaa, niin suostuisitteko kanssani avioliittoon?"
Jane yritti koota ajatuksiaan. Mitä hän tiesi tästä oudosta miehestä, joka istui hänen vieressään? Mitä hän itse tiesi itsestään? Kuka hän oli? Ketkä olivat hänen vanhempansa?
"Te ette vastaa", sanoi Tarzan. "Pelkäättekö loukkaavanne minua?"
"En tiedä, mitä vastaisin", lausui Jane Porter alakuloisesti. "En käsitä omaa mieltäni."
"Ettekö siis rakasta minua?" kysyi mies tasaisella äänellä.
"Älkää kysykö minulta. Tulette onnellisemmaksi ilman minua. Teitä ei ole koskaan aiottu yhteiskunnan muodollisiin rajoituksiin ja sovinnaisuuksien pakkopaitaan — sivistynyt elämä väsyttäisi teitä, ja pian alkaisitte ikävöidä takaisin vapauteenne, elämään, johon minä olen yhtä täydellisesti soveltumaton kuin te olette meikäläiseen."
"Luulen ymmärtäväni teitä, sillä mieluummin toivon näkeväni teidät onnellisena kuin itse siksi tulevani… Käsitän nyt, että te ette voisi tulla onnelliseksi — apinan kanssa."
Hänen äänessään värähti juuri hiukkasen katkeruutta.
"Älkää, älkää sanoko niin", moitti tyttö. "Te ette käsitä."
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kiidätti äkillinen tienmutka heidät pienen kylän keskelle. Heidän edessään oli Claytonin auto hänen tuomansa seurueen ympäröimänä.