KUUDESKOLMATTA LUKU
Sivistyksen huipulla
Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon ihmisiä.
Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.
Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut D'Arnot.
Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli käytökseen ja puhetapaan.
"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".
Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet Tarzanin aarretta noutamaan.
Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur Tarzan" hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi, jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.
Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen ranskalainen jättiläinen loikoili.
Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä
seuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.
Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi
Tarzanin.
Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale tekisi lopun ranskalais-parasta.
Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa. Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin käsi vaipui taittuneena ja voimattomana.
Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.
Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.
Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta. Toiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että viidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui turvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.
D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen kanssa.
"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi, niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista — eikö niin?"
"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin voisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan, joka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki valkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin. Eläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia kuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy ja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja siksi olen aina varuillani."
"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".
D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!
"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan. "Kuten leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-, kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla ole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."
"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan, mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta hieman ivallisesti.
"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se olisi vaatinut kaksintaisteluun.
"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti ranskalainen leikillä.
"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.
Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.
"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija. "Eikö totta?"
"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman pätevää syytä."
"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen summan lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä ehdoilla, jotka juuri mainittiin — alasti ja aseena vain veitsi ja köydenpätkä."
Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.
"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.
"Sama se", vastasi vedonlyöjä.
Tarzan nousi.
"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."
"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"
"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin helpompi löytää se nyt."
"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."
"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa veistä ja suopunkia hakemaan.
Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen, koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.
"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".
Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten hitaasti hotellin verannalle.
Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.
Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.
Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti…
Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.
Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.
Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse, hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen pitkän puukkonsa sen sydämeen.
Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi ilmoille heimonsa villin voittohuudon.
Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti paluumatkalle pitkin puiden oksia.
Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.
"Mon Dieu!" sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin. Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää takaisin."
"Minä tulen myös", sanoi eräs.
"Ja minä… ja minä… ja minä…" huudettiin joka taholta.
Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.
"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun
Tarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.
"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan belgialainen upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."
D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä, niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi lähteä ihmiskurkusta — hänen ystävänsä suusta.
Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen kuollutta leijonaa.
D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla, jotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon vaikeakulkuisen viidakon läpi.
Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä arvoa.
Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia vain huvikseen.
Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.
Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla, jotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat, nukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat itseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.
Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma. Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään vastaavaa sijaan. —
Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.
Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään apinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.
Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään, ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos, suunnaten kulkunsa pohjoiseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon. Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin. Apinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti pyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut hänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.
D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin hän otti myös mukaansa.
Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri keinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.
Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"
"Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."
"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat omien sormieni viivat?"
"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta, mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski esimiehensä pöydälle.
"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista", sanoi virkamies.
Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten hän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes lasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.
"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa asennossa tähän kortille — ei niin, vaan vähän enemmän oikealle. Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha, nyt sama temppu vasemmalla kädellä."
"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne.
Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."
Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän toimituksen kestäessä.
"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista päättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"
"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".
"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"
"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."
"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.
"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia. Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."
"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.
"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat selvät."
D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä? D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja antoi avatun kirjan virkamiehelle.
"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai voiko yleensä sanoa näistä mitään?"
Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle. Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin, mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon…"
Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.
"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle myöhemmin — jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."
"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin kuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään valkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"
"Taas te unohdatte — Kaalan", vastasi Tarzan.
"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.
Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
— Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, — ajatteli D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.
D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.
"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. "Tässä on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni, kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä kauemmin kuin pari päivää."
"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "Herra
Tarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."
"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en uskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on jättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi."