NELJÄS LUKU
Apinat
Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak, apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.
Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien leukojensa välissä.
Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin jalkoihin.
Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo oli ihan mäsänä.
Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.
Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen — vaarallisen tempun, johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään, mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.
Säikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää ajatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista runneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.
Hän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku ruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton kuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin se oli hänet vallannutkin.
Kertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin puolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin loiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean, litteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin pienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.
Hirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt yksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa voimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili, uskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet häntä hätyyttäneet.
Ainoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä — ja hän oli myös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua, silloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille oksille.
Siihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin kourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä, jokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että koko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.
Kaala oli Tublatin — mikä merkitsee murskattua nenää — nuorin vaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä, sillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.
Mutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas — komea, siromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan enemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös kykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.
Mutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen gorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon älykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat syynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten edeltäjistä.
Kun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat ne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat keskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden ja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään kuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset kääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku hyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan, ja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä, linnunpoikasia ja munia.
Näin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät kokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.
He samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja kulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä tässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat eteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä rystysillä.
Mutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin nopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin heidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä kuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.
Puolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi rantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan päämäärä.
Hän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin pieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen apina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt päätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä pesässä oli.
Ennen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen niskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän tuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä, jolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.
Viime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet edes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni keppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.
Tänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he saattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti he hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei raivoisia kiljahduksia — pieni musta keppi oli opettanut heitä tulemaan hiljaa.
Lähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti salavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi urosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen sylissään.
Sisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän yli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla peitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen valittava itku.
Kertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloin
John Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.
Se näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta jähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa koirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita — montako, sitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui vastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen kimppuunsa.
Kun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen ollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa pikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi lapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala livahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.
Ottaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut oman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi hänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota kuollut ei enää voinut tyydyttää.
Korkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään. Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan, povesta.
Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen pesän sisällystä.
Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta, vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan, mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.
Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin uskalsi sitä koskettaakaan.
Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.
Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti haluttua esinettä.
Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä kauhein.
Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi ottaa pyssyn käteensä.
Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.
Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä käsissään.
Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen, hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.
Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä sisäpuolella puuhattiin.
Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian päästä pakoon.
Kertshak oli yhtä pelästynyt — niin suunniltaan, että unohti heittää kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen kiinni pakenevan apinan jälkeen.
Kun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä pitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa — pamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin varma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.
Kului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa jatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he huomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti, etteivät sille mitään mahtaneet.
Claytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa loksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti varustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä jonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä, mistä olivat tulleet.
Kaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta nyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut jälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle ja liittyi toisiin kotimatkaa varten.
Ne apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta, saivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he vakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala heidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja hento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä vahingoittaa.
Hän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen näet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä huolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten koko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa selässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja pistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi Greystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat kiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt yhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut mitään halua kokea sitä uudestaan.