VIIDES LUKU
Valkoinen pikku apina
Hellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa ihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin muiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien, kun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja mitä kiipeämiseen tulee — voi kuinka taitamaton se oli!
Kaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan, mutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi olla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin neuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja kuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun Kaala alkoi sitä hoitaa.
Jos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo kolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään ehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat yhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä pieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.
Tublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi ollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.
"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä, kun olemme käyneet vanhoiksi."
"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."
Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan, "Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin, eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.
Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä, kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen poika.
Mutta millainen poika!
Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.
Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle, kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen voimansa karttuivat.
Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin tunsi.
Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi. Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.
Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi, ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden kalvossa.
Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen jälkeläinen.
Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton, mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.
Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!
Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli pikku Tarzan-parka!
Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.
Niin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon kahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni viidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän joi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat rauhanhäiritsijän askelten äänen.
Tuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni kyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään. Varovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan, ennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen, valmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.
Nyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja paksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt painunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena, jännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi suorana leijonan takana.
Hetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se hirveästi karjaisten loikkasi.
Sabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä hirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut varmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?
Mutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen ketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren liikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja hän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman pientä rasahdusta.
Hänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he estyisivät pääsemästä pakoon.
Mikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka kyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä viemään hänet perikatoon.
Mutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä keskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä sattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt älynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat ehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin aivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.
Hänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema — terävien kynsien ja hampaiden raadellessa.
Tarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa. Hänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden rankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja tuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi emonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan hän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja sitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.
Mutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa tuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja ennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi Tarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.
Hän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään hän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka olivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän sätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties johtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki samoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin päästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi voivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi etenevänsäkin vettä myöten.
Hän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä tullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman pedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.
Leijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi rantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi heimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli sattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia auttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.
Miltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai viisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Etunenässä oli Kaala, sillä hän oli tuntenut rakkaimpansa äänen, ja heti hänen jäljissään sen pikku apinan äiti, joka nyt makasi kuolleena julman Saborin alla.
Vaikka leijona oli voimakkaampi ja taistelukykyisempi kuin apinat, ei sillä kuitenkaan ollut halua tavata näitä raivostuneita täysikasvuisia, vaan vihaisesti muristen se katosi nopeasti viidakkoon.
Nyt Tarzan ui maihin ja kiipesi ketterästi rannalle. Uiminen oli niin virkistänyt häntä, että hänellä nyt oli ihana tunne ruumiissaan, ja tästedes hän kävi joka päivä uimassa järvessä, virrassa tai meressä, kun siihen vain oli tilaisuutta. Pitkään aikaan ei Kaala voinut tottua tähän näkyyn, sillä vaikka hänen heimolaisensa osasivat uida, jos oli pakko, eivät he kuitenkaan siitä pitäneet eivätkä milloinkaan vapaaehtoisesti menneet veteen.
Leijonaseikkailu antoi Tarzanille hauskaa muistelemisen aihetta, sillä tuollaiset tapahtumat toivat vaihtelua hänen yksitoikkoiseen, jokapäiväiseen elämäänsä, joka oli vain kyllästyttävää ruuan hakemista, syömistä ja nukkumista.
Se heimo, johon hän kuului, liikuskeli laajanlaisella alueella — nelisenkymmentä kilometriä meren rantaa pitkin ja noin kahdeksankymmentä sisämaahan päin. Apinat olivat melkein yhtä mittaa matkalla, joskus kuitenkin jääden kuukaudeksi samalle seudulle; mutta kun he kiitivät puusta puuhun hyvin nopeasti, ehtivät he usein alueensa läpi muutamissa päivissä. Paljon riippui ruuan saannista, ilmoista ja siitä, oliko lähellä vaarallisia eläimiä. Mutta Kertshak vei heimonsa usein pitkille retkille vain siitä syystä, että oli väsynyt oleilemaan samalla paikalla.
Illalla he laskeutuivat makuulle siihen, missä pimeys oli heidät yllättänyt. He nukkuivat maassa, peittäen toisinaan päänsä, harvemmin ruumiinsa, norsunkorvan suurilla lehdillä. Kaksi tai kolme saattoi maata toisissaan kiinni, jotta olisi lämpimämpi kylminä öinä, ja näin Tarzankin oli nukkunut Kaalan sylissä joka yö kaikkina näinä vuosina.
Kun hän oli tottelematon, niin Kaala häntä tosin kuritti, mutta ei ollut hänelle milloinkaan julma, vaan useammin hyväili häntä kuin rankaisi.
Kaalan mies Tublat vihasi Tarzania ja oli joskus vähällä lopettaa hänen nuoren elämänsä, eikä Tarzan puolestaan koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta osoittaakseen, ettei hänkään pitänyt kasvatti-isästään. Milloin hän vain tunsi olevansa turvassa, oli hänen tapanaan kiusata Tublatia, irvistellä ja syytää haukkumasanoja, kyyristellessään äitinsä sylissä tai puiden ylimmillä haurailla oksilla. Hänen kehittyneempi älynsä ja neuvokkuutensa auttoivat häntä keksimään tuhansia ilkeitä kepposia, jotka katkeroittivat Tublatin elämää.
Lakkaamatta kujeillen ja kokeillen hän perehtyi tekemään lujia solmuja ja liukuvia silmukoita, joilla sitten huvitteli nuorten apinatoverien parissa. Nämä koettivat matkia Tarzania, mutta hän yksin keksi aina uutta ja kehittyi taitavaksi.
Leikkiessään Tarzan heitti kerran köytensä pakenevan toverin jälkeen, pitäen itse kiinni toisesta päästä. Sattumalta silmukka kiertyi juoksevan apinan kaulaan ja pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Sepä oli uusi leikki, mainio temppu, ajatteli Tarzan ja koetti myös heti uudestaan. Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään suopunkia.
Nyt tuli Tublatin elämään todella painajainen. Nukkuessa tai vaeltaessa, yöllä tai päivällä hän ei koskaan tiennyt, milloin salavihkainen silmukka livahtaisi hänen kaulaansa ja miltei veisi häneltä hengen. Kaala kuritti, Tublat vannoi hirveästi kostavansa ja vanha Kertshak varoitti ja uhkasi, mutta mikään ei auttanut. Tarzan uhmasi heitä kaikkia, ja ohut, vahva silmukka kietoutui yhä Tublatin kaulaan silloin kun hän vähimmin sitä aavisti.
Muut apinat ilakoivat sanomattomasti Tublatin kustannuksella, sillä
Murtonenä oli epämiellyttävä ukko, josta kukaan ei pitänyt.
Tarzanin pääkkösessä pyöri monia ajatuksia, jotka saivat alkunsa hänen kelpo älystään. Kun hän kerran sai pitkän ruohokäsivartensa silmukkaan kiedotuksi apinatovereitaan, niin miksi ei myös Sabor-leijonaa? Tämä ajatuksen itu oli jo vireillä hänen tietoisessa ja itsetiedottomassa tajunnassaan, kunnes siitä oli tuloksena suurenmoinen urotyö, mutta se tapahtui vasta myöhempinä vuosina.