KUUDES LUKU
Otteluita viidakossa
Heimon vaellukset johtivat sen usein pienen suojatun sataman luona sijaitsevalle suljetulle ja hiljaiselle majalle. Tarzanille se aina oli ehtymättömän ihmettelyn ja kuvittelun aiheena.
Hän tirkisteli uutimien verhoamista ikkunoista sisään tai kiipesi katolle, tähystellen uuninpiipun mustiin syvyyksiin ja koettaen turhaan päästä selville ihmeistä, joita varmaankin oli vahvojen seinien sisäpuolella. Lapsellisessa mielessään hän kuvitteli, että siellä oli kummallisia olentoja, ja sisäänpääsyn mahdottomuus kiihoitti monin kerroin hänen haluaan tunkeutua sinne.
Kun hän Sabor-seikkailunsa jälkeen taas joutui majan luo, huomasi hän jo matkan päästä, että ovi näytti olevan eri laatua kuin muu seinä, ja ensi kerran juolahti hänen mieleensä, että siinäpä voisi olla pääsytie, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt.
Hän oli yksin, kuten useimmiten oli laita hänen käydessään majalla, sillä apinat eivät siitä pitäneet. Kertomus ukkoskepistä ei ollut suinkaan laimentunut, vaikka sitä oli kymmenen vuotta kerrottu, ja siksi oli valkoisen apinan autiolla majalla kammottava maine apinain kesken.
Hänen omaa osuuttaan tähän majaan ei ollut hänelle milloinkaan selitetty. Apinain kieli on niin köyhä sanoista, että he osasivat puhua vain vähän siitä, mitä olivat majassa nähneet, eikä heillä ollut vastaavia sanoja kuvatakseen silloisia outoja olentoja tai heidän tavaroitaan; ja sitten heimo oli unohtanut koko asian paljon aikaisemmin kuin Tarzan ehti siihen ikään, että kykeni ymmärtämään.
Vain hämärästi Kaala hänelle oli ilmaissut, että hänen isänsä oli ollut outo valkoinen apina, mutta sitä ei Tarzan saanut tietää, että Kaala ei ollutkaan hänen oma emonsa.
Tänään hän siis meni oikopäätä ovelle, jääden tuntikausiksi tarkastelemaan ja hypistelemään saranoita, ripaa ja salpaa. Vihdoin hän sattui tekemään oikean tempun ja ovi ponnahti narahtaen auki hänen kummastuneitten silmiensä edessä. Vähään aikaan hän ei uskaltanut mennä sisään, mutta kun hänen silmänsä lopuksi tottuivat majan hämyyn, astui hän hitaasti ja varovasti kynnyksen yli.
Keskellä lattiaa lojui luuranko, josta liha oli tyystin poissa, mutta sitä verhosi vielä mädänneet repaleet, jotka kerran olivat olleet vaatteita. Vuoteessa makasi samanlainen kauhea hahmo, pienempi vain, ja kehdossa oli kolmannen, hyvin pienen luurangon tähteitä.
Näihin vanhan murhenäytelmän todistuskappaleisiin pikku Tarzan vilkaisi vain sivumennen. Hänen villi viidakkoelämänsä oli totuttanut hänet näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja vaikka hän olisi tiennyt katselevansa oman isänsä ja äitinsä jäännöksiä, ei se olisi häntä paljoakaan enempää liikuttanut.
Huonekalut ja muu majan sisällys sen sijaan olivat hänestä erinomaisen mielenkiintoisia. Monia esineitä hän tutki tarkoin — outoja vehkeitä ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita — kaikkea sitä vähää, mikä oli kestänyt ajanhampaan hävitystä troopillisen rannikon kosteassa ilmastossa.
Hän avasi ne laatikot ja kaapit, jotka eivät uhmanneet hänen pientä kokemustaan, ja näiden sisällyksen hän huomasi säilyneen paljoa paremmin.
Muun muassa hän löysi terävän metsästyspuukon ja leikkasi sillä heti haavan sormeensa. Siitä hän ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi kokeitaan ja huomasi voivansa tällä uudella aseella veistää lastuja pöydästä ja tuoleista.
Hyvän aikaa tämä huvitti häntä, mutta vihdoin hän väsyi siihen ja jatkoi taas tutkimuksiaan. Kirjoilla täytetystä kaapista hän löysi erään, jossa oli heleästi väritettyjä kuvia. Se oli kuvallinen aapinen, ja A:n kohdalla oli ampuja, E:n vieressä elefantti, j.n.e.
Nämä kuvat huvittivat häntä tavattomasti. Niissä oli useita apinoita, joiden kasvot olivat hänen omiensa kaltaiset, ja edempänä samasta kirjasta hän tapasi M-kirjaimen kohdalla pikku marakatteja, jolloisia hän päivittäin näki kiitämässä puusta puuhun. Mutta missään ei ollut kuvia hänen omasta kansastaan, sellaisia, jotka olisivat olleet Kertshakin, Tublatin tai Kaalan näköisiä.
Ensin hän koetti irroittaa näitä pieniä kuvia kirjan lehdistä, mutta pian hän älysi, että ne eivät olleet todellisia. Hän ei tiennyt, mitä ne olivat, eikä hänellä ollut sanoja niiden olemusta ilmaistakseen.
Veneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti käsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin kummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän arveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli jalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli kymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.
Luonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä koskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut, että kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt kenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään saattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.
Kirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin, naarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.
Oh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut vielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli tarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se yllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.
Hän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni, jottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä, ja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison oven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin hänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi metsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt hän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.
Hän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen eteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän luuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa, että se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.
Niin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava hengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä kummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.
Jos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi hän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni englantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut vetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan virtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko hänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien eläinten luona.
Hän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki nopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja jännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta vain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin neuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää, ettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa kohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon oirettakaan.
Niinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja survaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä turhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään hän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika sattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se upposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.
Tämä lyhyt hetki opetti Tarzanin käyttämään terävää ja kiiltävää asettaan, niin että kun teutaroiva peto paiskasi hänet maahan, työnsi hän yhä uudestaan puukkonsa kahvaa myöten sen rintaan.
Gorilla otteli lajinsa tavalla, antoi hirveitä iskuja kämmenellään ja repi valtavilla torahampaillaan lihaa pojan kaulasta ja rinnasta.
Hetkisen he pyörivät tanterella vimmatusti kamppaillen. Yhä heikommaksi kävi silvottu ja verinen käsi, joka huitoi terävällä puukolla, sitten pikku ruumis kangistui äkkiä ja Tarzan, nuori loordi Greystoke, kierähti elotonna maatuneille lehdille, jotka olivat mattona hänen viidakkokodissaan.
Jonkun matkan päässä metsässä oli heimo kuullut gorillan hirveitä ulvahduksia, ja Kertshak oli, kuten tapa vaati, kutsunut väkensä koolle, jotta voisi nähdä, olivatko kaikki tallella ja järjestääkseen heidät yhteistä vihollista vastaan, sillä tämä gorilla oli ehkä vain yksi monista.
Pian huomattiin, että Tarzan puuttui, ja Tublat vastusti kovasti avun lähettämistä. Kertshak itse ei ollenkaan pitänyt oudosta löytölapsesta, ja siksi hän kallisti korvansa Tublatin neuvolle, kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen lehtikasalle, johon oli tehnyt vuoteensa.
Mutta Kaala oli eri mieltä. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan heti kun hän huomasi Tarzanin olevan poissa, lähti hän miltei lentäen matkalle oksia myöten sinne päin, mistä gorillan karjunta vielä selvästi kuului.
Pimeys oli nyt verhonnut maan, ja nousevan kuun kalpea valo loi kummallisia varjoja aarniometsän tiheihin lehvikköihin. Paikkapaikoin tunki jokin yksinäinen kirkas säde maanpinnalle asti, mutta vain tehostaen viidakon uumenien sysimustaa pimeyttä.
Kuin mikäkin kaamea haamu heilautti Kaala itseään ääneti puusta puuhun, milloin ketterästi juosten tukevaa oksaa pitkin, milloin taas lennättäen itsensä yli pitkän välimatkan ja varmasti tarttuen kaukaisen puun oksaan. Nopeasti hän eteni paikkaa kohti, missä hänen viidakkokokemuksensa mukaan paraikaa suoritettiin murhenäytelmää.
Gorillan karjahdukset ilmaisivat, että se oli hengestään kamppailemassa aarniometsän jonkin toisen asujamen kanssa. Äkkiä äänet vaikenivat, ja kaikki oli viidakossa hiljaa.
Kaala ei voinut käsittää, kuinka oikein oli laita, sillä Bolganin ulvonta oli viimeksi ilmaissut tuskaa ja kuolemaa, mutta ei ollut kuulunut mitään ääntä, josta olisi voinut päättää, kuka sen vastustaja oli. Eihän käynyt otaksuminen, että pikku Tarzan olisi voinut tuhota ison urosgorillan, ja niinpä hän lähetessään paikkaa, josta äänet olivat kuuluneet, liikkui varovammin ja hitaammin. Ääneti hän hiipi pitkin alimpia oksia, tähysteli kuutamon valaisemia kohtia, nähdäkseen edes vilaukselta, kutka siellä tappelivat.
Äkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä makasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan kuolleen ruumiin vieressä.
Kiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja kuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.
Tarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.
Hellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon oleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään, hoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja muut itikat hänen hirveistä haavoistaan.
Lääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa. Hän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta parantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.
Ensin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa kuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä ainoalla tavalla, jolla osasi — omassa suussaan.
Ei yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa uhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle löytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.
Vihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa päässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka haavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu kylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet niistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta oli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.
Tyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet kasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten seuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa onnettomuutensa muiden nähtäväksi.
Vain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo oli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille ruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi pysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut huonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.