SEITSEMÄS LUKU
Tiedon valo
Pitkän ajan kuluttua, joka tuntui pikku potilaasta kokonaiselta iankaikkisuudelta, hän taas kykeni kävelemään, ja tästä alkaen hän tointui nopeasti, niin että jo toisena kuukautena oli yhtä vahva ja ripeä kuin ennenkin.
Toipumisaikanaan hän oli monta kertaa palauttanut muistiin tappelunsa gorillan kanssa ja hänen ensi ajatuksenaan oli nyt mennä etsimään sitä pientä ihmeasetta, joka oli suonut hänen, toivottoman heikkovoimaisen, päästä viidakon kauhusta voitolle.
Sitäpaitsi hän halusi kiihkeästi jälleen jatkaa majassa ihmeitten tutkimista.
Niinpä hän varhain eräänä aamuna lähti yksinään retkelle. Vähän aikaa etsittyään hän löysi entisen vihollisensa puhtaiksi kalutut luut, ja niiden vieressä miltei hautautuneena pudonneitten lehtien alle oli puukko, joka tällä välin oli ruostunut maan kosteudesta ja gorillan verestä.
Hän ei ollut mielissään siitä, että entinen kirkas ja välkkyvä pinta oli näin muuttunut, mutta se oli yhä vielä peloittava ase, jota hän aikoi käyttää, milloin tarve vaatisi. Hänen ei enää tarvitsisi myöskään väistää vanhan Tublatin ilkeitä hyökkäyksiä.
Sitten hän meni majan luo, sai pian avatuksi lukon ja astui sisään. Hänen ensi työnään oli oppia tuntemaan lukon koneisto, josta hän pääsikin selville tutkimalla sitä tarkasti oven ollessa auki, niin että saattoi nähdä, mikä piti ovea kiinni ja kuinka se aukeni hänen kosketuksestaan. Hän huomasi myös, että oven voi sulkea ja lukita sisältäpäin, ja näin hän tekikin, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään.
Hän alkoi nyt järjestelmällisesti tutkia majaa, mutta pian hänen koko huomionsa kiintyi kirjoihin, joilla näytti olevan niin oudon voimakas vaikutus häneen, ettei hän juuri muusta välittänyt kuin tämän ihmeellisen arvoituksen ratkaisemisesta.
Muiden kirjain joukossa oli aapinen, eräitä lasten lukukirjoja, lukuisia kuvakirjoja ja iso sanakirja. Kaikkia näitä hän tutki, mutta enimmin kiinnittivät hänen mieltänsä kuvat, vaikka tosin myös ne oudot pienet itikat, jotka peittivät kuvattomia sivuja, herättivät hänessä ihmettelyä ja syviä tuumailuja.
Kyykkysillään pöydällä isänsä rakentamassa majassa — sileä, ruskea, paljas ruumis kumartuneena väkevien, sirojen käsien pitelemän kirjan yli ja tuuhea musta tukka reunustamassa kaunismuotoista päätä kirkkaine älykkäine silmineen — tarjosi apinain Tarzan, pieni alkuaikainen ihminen, nähtäväksi liikuttavan ja suurta tulevaisuutta lupaavan näyn, vertauskuvan siitä, kuinka tietämättömyyden pimeästä yöstä hapuillaan tiedon valoa kohti.
Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.
Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi pientä itikkaa:
POIKA
Ja nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä viisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän pani merkille toisen asian — että eri itikkamuotoja oli jokseenkin vähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään, mutta useimmiten monta rinnatusten.
Hitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen jälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta, joka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka käveli nelin jaloin kuin sakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen. Sen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:
POIKA JA KOIRA
Siinä ne taas olivat, nuo viisi pientä hyönteistä, jotka aina seurasivat pikku apinaa. Ja näin hän edistyi hitaasti, perin hitaasti, sillä tietämättään hän oli ryhtynyt kovaan ja vaivaloiseen yritykseen — joka voi näyttää mahdottomalta — oppia lukemaan, vaikkei hänellä ollut vihiäkään kirjaimista ja kirjakielestä tai siitä, että sentapaista oli olemassa.
Siitä hän ei suoriutunut päivässä tai viikossa, yhdessä kuukaudessa tai yhdessä vuodessa, mutta hitaasti hän kuitenkin oppi yhä lisää, päästyään ensin perille siitä, mitä mahdollisuuksia näihin hyönteisiin kätkeytyi, ja niinpä hän viidentoista vanhana tunsi kaikki eri kirjainyhdistelmät, jotka selittivät kuvia pienessä aapisessa ja parissa kuvakirjassa.
Muiden kuin nimisanain merkityksestä ja käytöstä hänellä oli vain perin heikot ja hämärät käsitteet.
Ollessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä pöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan yhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi musta jälki.
Hän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli piankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten. Silloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma tarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista, jotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.
Se oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä johtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä tulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.
Mutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain tuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan yrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä ohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen pikku itikan.
Näin hän alkoi oppia kirjoittamaan.
Kirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta niitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli hänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan oli hänen sormiensa lukumäärä.
Tutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt kaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä hän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän lukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta kanteen.
Hän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen tietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän kuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille kuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat aakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden kohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.
Seitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista aapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja ihmeellisestä tarkoituksesta.
Hän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä piirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua kuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N, he olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja liikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän tiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E ja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.
Tästä lähtien hän edistyi nopeasti. Suuren sanakirjan ja vilkkaan, terveen älynsä avulla, joka jo perinnäisesti oli tavallista terävämpi, hän arvasi monta asiaa, vaikkei voinut niitä oikein ymmärtää, ja enimmäkseen hänen arvailunsa osui hyvin lähelle totuutta.
Hänen itsekasvatuksensa keskeytyi aika-ajoin, mikä johtui hänen heimonsa vaelluksista, mutta vaikkei hän tällöin saanutkaan käsitellä kirjojaan, etsivät hänen toimeliaat aivonsa yhä edelleen mielenkiintoisten ongelmien selityksiä. Kaarnat ja tasaiset lehdet, vieläpä paljaat paikat maassa olivat hänen kirjoitusvihkojaan, joihin hän metsästyspuukkonsa kärjellä piirteli, mitä kulloinkin mietiskeli.
Silti hän ei lyönyt laimin elämän vakavampia velvollisuuksia, vaikka näin noudattikin halua päästä kirjastonsa kaikkien salaisuuksien perille. Hän harjoitteli suopunkinsa heittämistä ja käsitteli terävää veistä, jota oli oppinut pitämään kunnossa hiomalla sitä sileihin kiviin.
Heimo oli karttunut sen jälkeen kun Tarzan oli joutunut sen jäseneksi, sillä Kertshakin johdolla he olivat kyenneet pelottamaan muut heimot pois viidakosta, joten heillä oli tarpeeksi syötävää ja tuskin ollenkaan vastusta naapurien ryöstöretkistä. Siksi nuoret urokset tultuaan täysi-ikäisiksi pitivät parempana ottaa itselleen vaimot omasta heimostaan tai ryöstää niitä muualta ja tuoda Kertshakin ryhmään, eläen hänen kanssaan ystävyydessä, kuin koettaen perustaa omia heimoja ja joutua vallasta tappelemaan peloittavan Kertshakin kanssa. Toisinaan joku tovereita uskaliaampi koetti jälkimmäistä mahdollisuutta, mutta vielä ei ollut ilmestynyt ketään, joka olisi kyennyt riistämään valtikkaa hurjan ja väkevän apinan kädestä.
Tarzanilla oli erikoinen asema heimon keskuudessa. Tosin häntä pidettiin heihin kuuluvana, mutta kuitenkin myönnettiin, että siinä oli eroa. Vanhemmat urokset joko eivät olleet häntä huomaavinaan tai vihasivat häntä niin kiihkeästi, että ellei hän olisi ollut niin ihmeteltävän nopea liikkeissään ja ellei voimakas Kaala olisi häntä vimmatusti puolustanut, hänet olisi surmattu jo varhaisina vuosinaan.
Tublat oli hänen hellittämättömin vihamiehensä, mutta juuri Tublatin vuoksi, hänen ollessaan noin kolmentoista vanha, loppuivat äkkiä muiden hätyyttelyt ja hän sai olla rauhassa paitsi silloin kun joku joutui merkillisen raivon valtaan, joka vaivaa monia viidakon julmia petoja. Silloin ei kukaan ollut turvassa.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan hankki itselleen muiden kunnioituksen, oli heimo kerääntynyt pieneen hevosenkengän muotoiseen notkoon, joka oli matalien kunnaiden keskellä ja vapaa viidakon rönsyistä ja köynnöskasveista. Tätä aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta koskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto oli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden ylimpien oksien kautta.
Tänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle. Notkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat kyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset joskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä läheltä katsella.
Monet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät kuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on epäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa näihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.
Tällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin nykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä mittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä, ovat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet savirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa mahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan menneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset esi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen itsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta, saatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä kahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt noin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja hypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.
Rumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon keskuudessa — kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai surmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja uuden piti astua tilalle — ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.
Tänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja kun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän uroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.
He laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen vartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva kuu antaisi merkin juhlaan.
Tuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi milloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat huudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään heleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat aarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.
Pimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät pian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat kyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden edessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla oli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.
Hitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan kuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi, kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat kilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin ja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta, joka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa karjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin jymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut hyökätä niiden kimppuun.
Kun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak avoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten väliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja katsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla karvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.
Kolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa hiljaisuudessa. Sitten hän kyykistyi ja kiersi hiipivin askelin pitkin avointa ympyrää, pysyen kaukana rumpualttarin vieressä lojuvasta apinaruumiista, mutta kuitenkin pitäen yhä julmia, vihaisia, punaisia silmiään siihen tähdättyinä. Nyt hyppäsi esille toinen uros, toisti kuninkaansa hirveät karjahdukset ja seurasi hänen kintereillään. Toiset tekivät samoin nopeassa tahdissa, niin että aarniometsä kaikui heidän miltei keskeytymättömistä verenhimoisista ulvahduksistaan.
Tämän kaiken oli määrä haasteena esittää taistelun alkua.
Kun kaikki täysikasvuiset urokset olivat yhtyneet sotatanssiin, alkoi toinen näytös, hyökkäys vihollista vastaan.
Temmaten valtavan nuijan vartavasten kerätystä oksakasasta Kertshak ryntäsi raivokkaasti apinaraadon kimppuun ja antoi sille tuiman iskun, samalla ilkeästi muristen ja korskuen. Rummun kumahdukset yltyivät yhä, samoin iskut, kunnes kaikki urokset olivat lähestyneet uhria, antaneet sille nuijastaan kolhaisun ja sitten yhtyneet kuolemantanssin riehuntaan.
Tarzan oli mukana tässä villissä, hyppivässä laumassa. Hänen ruskea, jäntevä ruumiinsa loisti kuutamossa ja näytti norjalta ja sirolta kömpelöiden, karvaisten petojen rinnalla. Kukaan ei ottanut väijyvämmin osaa kuviteltuun taisteluun, kukaan ei ollut julmempi villissä hyökkäyksessä eikä kukaan kuolemantanssissa hypännyt niin korkealle ilmaan kuin hän.
Puoli tuntia kesti vimmattua tanssia, sitten rumpu vaikeni Kertshakin käskystä, ja rummuttajat kiirehtivät tanssijain parven puhki kyyristelevien katselijain sekaan. Nyt urokset kuin yhtenä miehenä ryntäsivät käsiksi raatoon, joka heidän hirveistä iskuistaan oli muuttunut muodottomaksi karvaiseksi rykelmäksi.
Lihaa he harvoin saivat tarpeekseen, joten heidän meluisan juhlansa päättäjäisiksi sopikin parhaiten tuoreen lihan syönti, ja tähän he nyt kohdistivat kaiken huomionsa. Raateluhampaat upposivat vihollisen ruhoon ja repelivät irti isoja kappaleita. Väkevämmät saivat parhaimmat palat, heikompien jäädessä hyörimään tappelevan, murisevan joukon kintereillä, vaanien tilaisuutta siepata pudonnut makupala tai edes luu, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Tarzan halusi ja tarvitsi enemmän lihaa kuin apinat. Hän, lihaasyövän rodun jälkeläinen, ei ollut mielestään koskaan saanut tarpeekseen eläimellistä ravintoa. Niinpä hän nytkin pujotteli tappelevain apinain lomitse, tavoitellen osuutta, jota hänen voimansa ei olisi voinut hänelle milloinkaan hankkia.
Hänen kupeellaan heilui hänen isänsä metsästyspuukko, jolle hän oli verrattomissa kirjoissaan näkemänsä mallin mukaan kyhännyt tupen.
Vihdoin hän pääsi nopeasti vähenevän herkun luo ja viilsi terävällä veitsellään isomman palan kuin oli edes toivonut, kokonaisen karvaisen kyynärvarren, joka pisti esiin mahtavan Kertshakin jalkojen alta, ja Kertshak oli niin syventynyt kuninkaalliseen kaappausoikeuteensa, ettei huomannut tätä majesteettirikosta. Sitten pikku Tarzan keinotteli itsensä irti tappelevien parvesta, puristaen julmaa saalistaan tiukasti rintaansa vasten.
Niiden joukossa, jotka turhaan kiertelivät tiheän lauman ulkopuolella, oli myös vanha Tublat. Hän oli ollut ensimmäisiä herkun kimpussa ja silloin saanut hyvän palan, jonka oli syönyt rauhassa loitompana; nyt hän pyrki takaisin kaapatakseen lisää. Hän sattui näkemään Tarzanin, kun tämä pääsi irti kynsivästä, sinne tänne tuuppivasta joukosta. Tublatin pienet, ilkeät silmät välähtivät rajusta vihasta, ja samalla niistä hehkui kiihkeä halu saada haltuunsa pojan sieppaama herkkupala.
Mutta Tarzan oli myös nähnyt verivihollisensa ja arvaten pedon aikeet juoksi nopeasti naaraiden ja poikasten luo, toivoen voivansa kätkeytyä sinne. Tublat seurasi hänen kintereillään, eikä Tarzanilla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä johonkin läheiseen puuhun. Korkealle hypähtäen hän sai kiinni alaoksasta, tarttui saaliiseensa hampaillaan ja kiipesi kiireesti ylöspäin — Tublat yhä perässä.
Yhä ylemmäs hän kapusi metsän jättiläisen huojuvaan latvaan asti, jonne hänen painava ahdistajansa ei enää uskaltanut tulla. Sinne Tarzan istuutui ja syyti iva- ja haukkumasanoja raivostuneelle, vaahtoavalle pedolle, joka oli häntä toistakymmentä metriä alempana.
Mutta silloin Tublatin valtasi hullu raivo.
Hirvittävästi ulvoen ja karjuen hän ryntäsi maahan naaraiden ja nuorten parveen, upotti raateluhampaansa moniin heikkoihin niskoihin ja repi isoja kappaleita niiden selästä ja rinnasta, jotka joutuivat hänen kynsiinsä.
Istuen heleässä kuunvalossa Tarzan oli tämän raivoisan näytelmän todistajana. Hän näki naaraiden ja poikasten suinpäin pakenevan ylös puihin. Sitten saivat isot uroksetkin kokea hullun kumppaninsa puraisuja ja kaikki kiirehtivät kauhistuneina ympäröivän metsän pimeään suojaan.
Lopuksi oli paikalla enää vain muuan myöhästynyt apina. Tämä riensi hurjaa vauhtia sitä puuta kohti, jonka latvassa Tarzan istui, ja hänen kintereillään seurasi hirveä Tublat. Se oli Kaala, ja heti kun Tarzan näki, että Tublat oli saamaisillaan hänet kiinni, laskeutui hän nopeasti kuin putoava kivi oksalta oksalle kasvattiemonsa avuksi.
Nyt Kaala oli jo puun oksien alla, ja hänen yläpuolellaan odotti
Tarzan kilpajuoksun tulosta.
Kaala hyppäsi ilmaan ja tarttui oksaan, joka oli vain hiukan korkeammalla kuin mihin Tublat yletti suorastaan maasta. Kaala olisi ehtinyt turvaan, mutta silloin kuului rasahdus, oksa murtui ja lennätti hänet Tublatin päälle, joka tuupertui nurin.
Molemmat olivat heti taas jalkeilla, mutta vaikka he olivatkin nopeita liikkeissään, oli Tarzan vielä nopeampi, ja raivostunut Tublat näki nyt edessään ihmislapsen, joka seisoi hänen ja Kaalan välillä.
Mikään ei olisikaan ollut julmalle pedolle mieluisampaa ja riemusta karjahtaen Tublat hyökkäsi pikku loordi Greystoken kimppuun. Mutta hänen hampaansa eivät päässeet puraisemaan pähkinänruskeaa ihoa.
Jäntevä käsi tarttui Tublatin karvaiseen kurkkuun, ja toinen työnsi kymmenisen kertaa terävän metsästyspuukon leveään rintaan. Pistot seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamanvälähdykset ja lakkasivat vasta sitten kun Tarzan tunsi vihollisensa lyyhistyvän kokoon.
Kun ruumis lojui hengetönnä maassa, laski Tarzan toisen jalkansa niskalle, kohotti silmänsä täysikuuhun, keikautti nuorta päätänsä uhmaavasti taaksepäin ja päästi ilmoille heimonsa villin ja peloittavan sotahuudon.
Yksitellen pudottautuivat hänen heimolaisensa lehväisistä pakopaikoistaan ja kerääntyivät piiriksi Tarzanin ja hänen voitetun vihollisensa ympärille. Kun he olivat kaikki saapuvilla, kääntyi Tarzan heihin päin.
"Minä olen Tarzan", huusi hän. "Minä olen suuri tappaja. Varokaa hätyyttämästä Tarzania ja hänen emoansa Kaalaa! Teidän joukossanne ei ole ketään niin mahtavaa kuin Tarzan. Varokoot hänen vihollisensa."
Katsoen suoraan Kertshakin ilkeihin punaisiin silmiin nuori loordi Greystoke löi tukevaan rintaansa ja päästi vielä kerran ilmoille uhkavaatimuksensa.