KAHDEKSAS LUKU
Puunlatvasta metsästämässä
Tappojuhlan jälkeisenä aamuna heimo lähti vitkalleen metsän läpi takaisin rannikolle päin. Tublatin ruumis jäi sille paikalle, johon oli kaatunut, sillä Kertshakin kansa ei syö omia vainajiaan.
Retken varrella he verkalleen haeskelivat ruokaa. Kaikenlaisia hedelmiä he löysivät yllin kyllin ja toisinaan linnunpoikasia, munia, matelijoita ja hyönteisiä. Pähkinät he murskasivat voimakkailla hampaillaan tai kivien välissä, jos ne olivat liian kovia.
Kerran osui vanha Sabor heidän tielleen ja pani heidät kiireimmiten kapuamaan korkeille oksille, sillä jos hän kunnioittikin heidän lukuaan ja teräviä hampaitaan, niin hekin puolestaan pitivät yhtä suuressa arvossa hänen hurjaa rohkeuttaan ja käpäliensä voimaa.
Tarzan istui matalalla oksalla ihan sen kohdan yläpuolella, missä Saborin notkea ja majesteetillinen hahmo hiipi tiheän viidakon läpi. Hän heitti ananaksen kansansa iänikuisen vihollisen niskaan. Leijona pysähtyi ja katseli ylöspäin virnistelevää apinapoikaa kohti, pieksi vihaisesti hännällään ja muristen paljasti keltaiset hampaansa, jolloin huulet kiristyivät ryppyihin ja ilkeät silmät kapenivat raivoa ja vihaa uhkuviksi raoiksi. Korvat luimussa se katsoi Tarzania suoraan silmiin ja päästi kuuluville karjuvan taisteluhaasteensa.
Turvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman vastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto kääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.
Mutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän oli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava taistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös mahtava metsästäjä.
Hänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää alastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että kaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki muut elolliset olivat alastomia.
Varmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus — osoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä tietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden käyttöön.
Monta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän oli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan, tai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa, ettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt hän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että hän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi ristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen alkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään ilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.
Heimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä matkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän surmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan juuri mitään muuta ajatella.
Pian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.
Äkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet vaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen äkillistä tuhoa. Koko luonto odotti — kukaan ei tiennyt mitä.
Kaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot puut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut niitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan kuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.
Sitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia latvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja sokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä, ja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi maahan — kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.
Heimo kyykisteli isojen puitten juurella, väristen kylmästä sateessa. Pimeyttä halkovan salaman valossa näkyi hurjasti heiluvia oksia, viuhuvia lonkeroita ja taipuvia runkoja.
Väliin joku metsän vanhuksista murskautui välähtävän salaman satuttamana tuhansiksi sirpaleiksi ja veti mukanaan lukemattomia oksia ja pienempiä naapureitaan, mikä yhä lisäsi troopillisen aarniometsän sekasortoa. Pyörremyrskyn käsissä sinkoili oksia, suuria ja pieniä, rajusti liikehtivän vihannuuden halki, kuolemaksi ja tuhoksi tiheästi asutun maailman lukemattomille onnettomille asukkaille.
Tuntikausia jatkui myrsky lakkaamatta, ja heimo kyyristeli yhä pelosta väristen. Ollen alituisessa vaarassa joutua kaatuvien puiden ja oksien alle ja lamautuneina välähtelevistä salamoista ja jyrähdyksistä he pysyttelivät surkeina koossa, kunnes myrsky vaimenisi.
Loppu oli yhtä äkillinen kuin alkukin. Tuuli lakkasi, aurinko paistoi — luonto hymyili jälleen. Vettä tiukkuvat lehdet ja oksat, uhkeiden kukkien märät kuvut välkkyivät palaavan päivän loisteessa. Ja yhtä pian kuin luonto unohti kauhunsa, tointuivat siitä myös sen lapset. Toimelias elämä jatkui kuten aikaisemmin ennen pimeyttä ja pelkoa.
Mutta Tarzanille oli nyt selvinnyt vaatteiden salaisuus. Kuinka mukavaa olisikaan ollut Saborin paksun nahan alla! Ja niin sai seikkailuhalu uutta virikettä.
Useita kuukausia oleskeli heimo rannikolla, missä Tarzanin maja oli, ja opinnot veivät suurimman osan hänen aikaansa; mutta aina kun hän kuljeskeli metsässä, piti hän valmiina suopunkiaan. Monet pikku eläimet joutuivat hänen nopeasti viskaamaansa silmukkaan.
Kerran se osui Hortan, metsäkarjun, lyhyeen niskaan ja tämän vimmatut ponnistelut päästä vapaaksi tempaisivat Tarzanin maahan oksalta, jolla hän oli maannut vaanimassa. Väkevä karju kääntyi kuullessaan hänen putoavan, ja nähdessään siinä vain helpon saaliin se painoi päänsä alas ja hyökkäsi hämmästyneen pojan kimppuun.
Onneksi Tarzan ei ollut loukkaantunut putoamisestaan, sillä kissan tavoin hän oli levittänyt kaikki neljä raajaansa välttääkseen tärähdystä. Heti hän oli pystyssä, ja hypäten kuin apina hän pääsi turvaan oksalle. Hortan turhaan koettaessa häntä tavoittaa.
Näin Tarzan kokeillen oppi oudon aseensa vahvat sekä heikot puolet. Tällä kertaa hän tosin menetti pitkän köytensä, mutta hän tiesi, että jos Sabor olisi vetänyt hänet oksalta, niin loppu olisi todennäköisesti ollut toinen, sillä epäilemättä hän silloin olisi menettänyt henkensä.
Uuden köyden punomiseen meni häneltä monta päivää, mutta kun se vihdoin oli valmis, lähti hän taas metsästämään, asettuen väijyksiin tiheälatvaiselle oksalle, joka riippui veden luo vievän paljonkuljetun polun yllä.
Useat pikku eläimet kulkivat ehein nahoin hänen ohitseen. Hän ei välittänyt niin mitättömästä saaliista. Jonkin isomman otuksen piti näyttää toteen hänen aseensa tehokkuus.
Vihdoin tuli se, jota hän etusijassa odotti. Notkeat lihakset pullistuneina välkkyvän taljan alla, täyteläisenä ja kiiltävänä tuli Sabor, naarasleijona. Pehmeät käpälät astelivat ääneti kapeaa polkua. Päätänsä se piti korkealla, ollen alati varuillaan, ja pitkä häntä heilui siroin kääntein hitaasti edestakaisin.
Yhä lähemmäksi se tuli paikkaa, missä Tarzan piili oksalla, pitäen pitkää suopunkiaan valmiina heittoon.
Kuin pronssipatsas, hiljaa kuin muuri oli siinä Tarzan kyyryssä. Sabor oli menossa alitse. Se astui ohitse askeleen — toisen, kolmannenkin, mutta silloin salavihkainen ansa suhahti lentoon.
Hetkisen riippui levällään oleva silmukka leijonan pään yllä kuin käärme, mutta samassa kuin peto katsahti ylöspäin, keksiäkseen mistä suopungin suhahdus oli lähtöisin, kiertyi, köysi sen kaulaan. Nopealla tempaisulla Tarzan tiukensi silmukkaa, päästi köyden ja piteli molemmin käsin itseään kiinni oksalla.
Sabor oli paulassa. Yhdellä loikkauksella ryntäsi säikähtynyt peto viidakkoon, mutta Tarzan ei enää menettänyt toista köyttä eikä saalistaan samoin kuin edellisellä kerralla. Kokemuksesta hän oli saanut oppia ja ajoissa sitonut köyden pään siihen puuhun, jossa hän istui. Loikatessaan leijona tunsi köyden puristuvan yhä kireämmälle, teki ilmassa täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti mätkähtäen selälleen.
Näin pitkälle oli Tarzanin suunnitelma täysin onnistunut; mutta kun hän tarttui köyteen ja otti tukea kahden vahvan oksan haarukasta, huomasi hän, ettei ollutkaan helppoa kiskoa väkevää, rimpuilevaa, kynsivää, purevaa ja murisevaa otusta puuhun hirtettäväksi.
Vanha Sabor oli tavattoman painava, ja kun se harasi vastaan mahtavilla käpälillään, olisi vain itse Tantor, elefantti saanut sen liikkeelle.
Leijona oli taas polulla, mistä se saattoi nähdä konnankujeen tekijän. Raivosta karjaisten se teki äkkihyökkäyksen ja ponnahti korkealle ilmaan Tarzania kohti, mutta kun sen valtava ruho pääsi oksalle, jolla Tarzan oli istunut, ei tätä enää siinä ollut. Sen sijaan hän nyt keveästi keinui ohuemmalla oksalla, muutaman metrin päässä vankia ylempänä.
Hetken aikaa Sabor pysytteli oksalla Tarzanin heitellessä risuja sen suojattomaan päähän. Sitten peto pudottautui taas maahan, ja Tarzan kiirehti tarttumaan köyteen; mutta Sabor oli nyt huomannut, että sitä piteli vain ohut nuora, ja kohta se katkaisi tämän valtavilla hampaillaan, ennenkuin Tarzan oli toistamiseen ehtinyt tiukentaa silmukkaa.
Tarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut tyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen sille parhaansa mukaan.
Sabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä kertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä tuulta, joka suhisi puiden latvoissa.
Vihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin tähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon mäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.
Täällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se herätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala suorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.