YHDEKSÄS LUKU
Ihminen ihmistä vastaan
Näin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta ilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi ja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta maailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.
Hänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan siellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista ja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa olemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka hetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.
Usein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka ne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin sattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden käpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.
Nopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta
Tarzan oli kuin salama.
Tantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö minulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina öinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli selvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.
Koko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia heimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.
Monta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä olivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut. Kahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki, mitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.
Hän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi, mutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen aarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin vähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut ryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään osasi, vaikkakin työläästi.
Näin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen loordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki ja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta inhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa hänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten sisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen sulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se kuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon, vaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään sen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.
Mutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa, ponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen viidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.
Kaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen yli.
Etunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä jousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät oli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä he kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän kiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä. Heidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa ja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa oli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät heidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.
Heidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia, joista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja — keittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta sotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.
Kulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät hyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania heidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat valkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin ja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet voittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen osaston hänen mustaa joukkoaan.
Monta päivää he olivat ahmineet lihaa, mutta sitten oli tullut vahvempi joukko-osasto ja yöllä hyökännyt heidän kyläänsä kostaakseen toverien kuoleman.
Sinä yönä oli valkoisen miehen mustilla sotilailla ollut yllinkyllin lihaa, ja pieni jäännös kerran niin mahtavasta heimosta oli lähtenyt pakoon synkkään viidakkoon, tuntemattomia vaiheita ja vapautta kohti.
Mutta mikä oli vapautta ja onnea näille villeille mustille, se merkitsi häiriötä ja kuolemaa heidän uuden kotipaikkansa monille kesyttömille asujamille.
Kolme päivää tämä retkikunta marssi hitaasti yhä syvemmälle tuntemattomaan ja tiettömään metsään, kunnes he vihdoin varhain neljäntenä päivänä joutuivat vähäisen joen läheiselle pienelle alueelle, joka ei näyttänyt niin sankasti kasvullisuuden peittämättä kuin muut seudut.
Täällä he ryhtyivät rakentamaan uutta kylää, ja kuukaudessa he olivat raivanneet melkoisen alueen, pystyttäneet majoja ja paaluaitauksia, istuttaneet jamsia ja maissia, ja niin heidän vanha elämänsä jatkui uudessa kodissa. Täällä ei ollut valkoisia miehiä eikä sotilaita, eikä ollut pakko kerätä kumia ja norsunluuta julmille ja kiittämättömille kiusaajille.
Monta kuukautta kului, ennenkuin mustat uskalsivat lähteä pitemmälle uuden kylänsä ympäristöjä tutkimaan. Useat heistä olivat jo joutuneet vanhan Saborin saaliiksi, ja kun viidakko vilisi julmia ja verenhimoisia petoja, leijonia ja leopardeja, ei norsunluun pyydystäjäin tehnyt mieli jättää turvallisia paaluaitauksiaan.
Mutta eräänä päivänä lähti Kulonga, vanhin kuninkaan Mbongan poika, kauas lännenpuolisiin tiheikköihin. Varovasti hän asteli, notkea keihäs alati valmiina, vasemmassa kädessään lujasti pidellen pitkää soikeaa kilpeä siloisen mustan ruumiinsa suojana. Selässään hänellä oli jousensa ja kilpensä yllä viinessä monta norjaa ja suoraa nuolta; ne oli huolellisesti voideltu paksussa, tummassa, tervaisessa aineessa, joka tuotti kuoleman, kun pieninkin erä sitä pääsi ruumiiseen.
Yö yllätti Kulongan kaukana hänen isänsä kylän paaluaidoista, mutta yhä hänen matkansa määrä oli länteen. Vihdoin hän kiipesi suuren puun oksalle, kyhäsi itselleen makuupaikan ja laskeutui levolle.
Muutaman kilometrin päässä hänestä länteen päin nukkui Kertshakin heimo.
Varhain seuraavana aamuna olivat apinat liikkeellä etsien itselleen ravintoa viidakosta. Tapansa mukaan Tarzan suuntasi matkansa majaan päin ja oli hiljalleen metsästellen saanut vatsansa täyteen, saapuessaan rantamalle.
Apinat hajaantuivat joko yksin tai kaksittain ja kolmittain eri suuntiin, mutta pysyttelivät aina niin lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla hälytysmerkin.
Kaala käyskenteli vitkalleen erästä norsunpolkua pitkin itään päin ja käänteli ahkerasti oksia ja rankoja etsiessään syötäviä hyönteisiä ja sieniä, kun outo, hiljainen äännähdys sai hänet jännittyneenä tarkastamaan ympäristöään.
Hänen edessään kulki polku viisikymmentä metriä ihan suoraan, ja lehväisen tunnelin toisessa päässä hän näki salavihkaa hiipivän oudon ja peloittavan olennon.
Se oli Kulonga.
Kaala ei jäänyt odottamaan nähdäkseen lisää, vaan kääntyi ja lähti nopeasti polkua pitkin takaisin. Hän ei juossut, vaan heimolaistensa tavoin, kun niitä ei hätyytetty, koetti vain välttää taistelua.
Hänen kintereillään seurasi Kulonga. Tässä oli saatavissa lihaa. Hän voisi tappaa ja sitten herkutella koko tämän päivän. Hän kiiruhti eteenpäin keihäs valmiina heittoon.
Polun mutkassa hän jälleen näki Kaalan. Hän jännitti kätensä taaksepäin, ja lihakset pullistuivat sileän nahan alla. Käsi työntyi eteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.
Se oli huono heitto. Keihäs vain raapaisi apinan kylkeä.
Raivosta ja tuskasta älähtäen Kaala hyökkäsi kiusaajansa, kimppuun. Heti alkoivat myös puut ritistä, kun Kaalan heimolaiset kuultuaan hänen huutonsa kiiruhtivat paikalle.
Samassa Kulonga otti esiin jousensa ja sovitti siihen kiireesti nuolen. Hän jännitti aseen, ja kohta lävisti myrkytetyn nuolen kärki suuren ihmisapinan sydämen.
Kauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa hämmästyneitten jäsenten eteen.
Ulvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni pitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran näiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut muuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.
He ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta vihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat murhenäytelmän paikalle.
Yksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin, ja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut heidän viidakkoonsa.
Kaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa kaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli tekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin. Saavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi lörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.
Tarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille hirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään, lankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä surua.
Todellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen ainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.
Mitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille hän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis. Kaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen ja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai vaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja rakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.
Ensi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai kyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun, tietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta, mustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman hoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa aurinkoa kohti.
Tarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin puiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan surmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki saadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin kiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä metsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.
Tunnin päästä hän jälleen tuli polulle, kapusi alas ja tutki tarkoin maata. Pienoisen puron rantamudassa hän huomasi jälkiä, jollaisia koko viidakossa vain hän itse oli jättänyt, mutta nämä olivat paljon suurempia. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Ajoiko hän takaa ihmistä — oman rotunsa jäsentä?
Maassa oli kaksi sarjaa jälkiä, jotka kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Hänen otuksensa oli siis jo mennyt tästä pakomatkallaan. Hänen tutkiessaan tuoreempia jälkiä putosi erään jäljen reunalta pikkuinen kokkare sen pohjalle — ahaa, jäljet olivat ihan tuoreet, hänen saaliinsa oli siis juuri äsken sivuuttanut tämän paikan.
Tarzan turvautui taas puihin ja lähti nopeasti ja ääneti matkalle, kulkien korkealla polun yläpuolella. Hän oli samonnut tuskin kilometriä, kun saavutti mustan soturin, joka seisoi pienellä avoimella paikalla. Kädessä hänellä oli siro jousensa, johon hän oli sovittanut kuolemaa tuottavan nuolen. Vastapäätä, avoimen paikan toisella puolella, seisoi Horta, metsäkarju, pää alaspainettuna ja torahampaat vaahdossa, valmiina hyökkäämään.
Tarzan tarkasteli kummastellen allaan olevaa outoa olentoa — hänenlaisensa se oli muodoltaan, mutta kuitenkin perin erilainen kasvoiltaan ja väriltään. Hänen kirjoissaan oli tosin kuva neekeristä, mutta kuinka erilainen olikaan ollut kehno, kuollut painokuva verrattuna tähän kiiltävän mustaan, kamalaan olentoon, joka sykki elämää.
Kun mies seisoi siinä jousi jännitettynä, ei Tarzanin huomio kiintynyt niin paljon siihen, että hän oli neekeri, vaan hän näki kuvakirjassa esitetyn ampujan:
A:LLA ALKAA AMPUJA.
Kuinka ihmeellistä! Tarzan melkein ilmaisi läsnäolonsa; niin kiihkoissaan hän oli löydöstään.
Mutta sitten tapahtui hänen allaan jotakin. Jäntevä musta käsi oli kiristänyt jousenkaarta, Horta, metsäkarju, hyökkäsi, jolloin musta sinkautti pienen myrkkynuolen, ja Tarzan näki sen lentävän nopeasti kuin ajatus ja iskevän karjun harjaniskaan.
Tuskin oli nuoli jättänyt jousen, kun Kulonga pani siihen toisen, mutta Horta, karju, oli hänen kimpussaan niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa sitä ampua. Yhdellä loikkauksella musta hyppäsi ryntäävän pedon yli, kääntyi uskomattoman nopeasti ja lennätti toisen nuolen Hortan selkään.
Sitten ampuja kapusi läheiseen puuhun.
Horta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun. Kymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti kyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi hiljaa.
Kulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä isoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi lihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.
Tarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen villissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän päätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli. Hän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat nuolet eivät olisi ulottuvilla.
Kun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa, laskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi useita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.
Hän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama, oli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti, että yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia hampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa tomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että musta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä korventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä jousimies jakoi ruokansa.
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata hyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika annoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä sen paluumatkalla löytäisi.
Sitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita reisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas Mbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi Greystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti klubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet tarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä hyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten lumivalkoisella damastiliinalla.
Koko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa kuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän turmiotatuottavan nuolensa — kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen kerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli melkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin tehokasta.
Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä ajettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut niin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat hirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat naapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin salaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti kuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.
Sinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen yläpuolellaan lepäsi Tarzan.
Kun Kulonga heräsi, huomasi hän jousensa ja nuolensa kadonneiksi. Musta soturi raivostui, mutta enemmän hän pelkäsi. Hän etsi maasta ja puusta, mutta ei niin jälkeäkään näkynyt, ei jousesta, nuolista eikä yöllisestä rosvosta.
Kulonga kauhistui. Keihäänsä hän oli heittänyt Kaalaan eikä ollut saanut sitä takaisin; nyt olivat hänen jousensa ja nuolensa hukassa ja hän itse aseettomana yhtä ainoata veistä lukuunottamatta. Hänen ainoa toivonsa oli päästä Mbongan kylään niin nopeasti kuin hänen koipensa sinne kantaisivat.
Hän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän lähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.
Tuuheasta lehvistöstä kymmenkunnan askeleen päässä hänestä sukeltautui esiin Tarzan ja alkoi levollisesti ajaa häntä takaa.
Kulongan jousi ja nuolet oli vahvasti sidottu korkean jättiläispuun latvaan, kaarnasta vuoltu läheltä maata pala pois ja viidenkymmenen jalan korkeudessa jätetty puoleksi taitettu oksa riippumaan. Näin Tarzan rasti metsäpolut ja merkitsi kätköpaikkansa.
Vähitellen Tarzan pääsi Kulongan kintereille ja kulki miltei hänen päänsä yläpuolella. Köyttänsä hän piti nyt vyyhtenä oikeassa kädessään, joka hetki valmiina surmaamaan.
Ainoa, mikä pidätti Tarzania, oli se, että hän halusi saada selville mustan soturin päämäärän, ja pian odotus saikin palkintonsa, sillä äkkiä heidän eteensä avautui laaja aukea paikka, jonka toisella sivulla oli monta merkillistä pesää.
Tehdessään tämän huomion Tarzan oli ihan Kulongan kohdalla. Metsä loppui äkkiä, ja edessä oli kaksisataa metriä istutettua peltoa metsänlaidan ja kylän välillä. Tarzanin oli siis toimittava nopeasti, tai muutoin hänen saaliinsa pääsisi karkuun; mutta hänen koulutuksensa ansiota oli, ettei äkillisen ilmiön sattuessa hänen päätöksensä ja toimeenpanon välillä jäänyt aikaa edes ajatuksen varjolle.
Kun siis Kulonga sukelsi viidakon varjosta, suhahti notkea köydensilmukka luikerrellen hänen yläpuoleltaan, valtavan puun alimmalta oksalta, ja ennenkuin tämä kuninkaan poika ehti viittä askelta, kiertyi silmukka tiukasti hänen kaulansa ympärille hänen juuri aikoessaan astua isänsä Mbongan viljelyksille.
Niin nopeasti vetäisi Tarzan saaliinsa päätä taaksepäin, että Kulongan hätähuuto vain korahti hänen kurkussaan. Sitten Tarzan kiskoi rimpuilevaa uhriaan ylös luokseen, kunnes se roikkui ilmassa, jolloin hän kiipesi ylemmäs isommalle oksalle ja hinasi vielä sätkivän Kulongan puun tiheään lehtisuojaan. Siellä hän kiinnitti köyden lujasti tukevaan oksaan, kapusi sitten alemmas ja työnsi metsästyspuukkonsa Kulongan sydämeen. Kaala oli kostettu.
Tarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti hänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös hänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän tarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli teräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti ja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli nälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon kirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.
Kuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän, pää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli kasvatettu villin eläimen tapoihin?
Tublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut avoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä juolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä inhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.
Mutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa, metsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut vain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka vainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?
Sittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen kirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin ollut ihminen?
Söivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä epäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi valtasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.
Sen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen lihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta yleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut pienintäkään tietoa.
Kiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti suopungin ja hävisi taas puiden sekaan.