KYMMENES LUKU
Metsänpeikko
Korkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa kaislakattoista kylää.
Huomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän lähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman rotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin tarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.
Hänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut hänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen omaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä kuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän saisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä ihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.
Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista Tantor, elefantti, oli huomattavin.
Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.
Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi vain huvikseen — mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.
Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.
Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia ihmeitä.
Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.
Kaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut vyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen rengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli merkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat lisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.
Tarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden siimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä laidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista sotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.
Hän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt miehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia askareita.
Lopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan hänen alapuolellaan.
Naisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle tulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta. Hänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi kiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle telineelle.
Tarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen pikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen huolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi vähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran pirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan, riipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.
Tosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä sanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan pikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.
Kuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa nainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua maahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun, ennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.
Koettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa, hän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki mustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia aikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.
Mies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän osoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.
Kylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta majasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo. Heidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes äkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.
Tarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta se kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka, ettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.
Nopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen hän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat paaluaidan sisäpuolta.
Ei näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan avoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän varovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi ulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän livahti majan puolihämärään.
Seinillä riippui aseita — pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja ja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa heinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota asukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita ihmiskalloja.
Tarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli niitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista apua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä teräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun piti ottaa nuolia mukaansa.
Otettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle huonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn keittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän kiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.
Sitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja irvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.
Mutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän hätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle ja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.
Asukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi kuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo lähellä.
Kuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi nuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan padan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun ensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista. Sitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin kesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Kyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi Kulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille outoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä, jossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.
Tuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen ulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He viittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten lähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.
Lopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia metallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen sormista tehdyt ketjut rinnassa.
Se oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja taikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui muutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat kylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan paaluaidan sisäpuolella.
Tuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila ja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan ja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin kuninkaan ympärille.
Mbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi salaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis puukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä vierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta viimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta majasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa manasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.
He seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista pyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.
Apinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta. Heidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli hänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.
Aurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään, ja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan, metsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.
Niinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän verhon peittoon.