NELJÄSTOISTA LUKU
Viidakon vallassa
Kun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet — Arrow-laivan kapinoitsijat — neuvotella, mihin toimenpiteisiin oli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki samaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun laivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän vihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda telkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat joutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet maihin.
Niin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein huimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön kasvot.
Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma. Myös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia, joiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.
Mutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä ihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat, jotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei heillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat aseistettuja.
Tarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta Snipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli myös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui majaan.
Hän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän vaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä kohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas paksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin läheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.
Merimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha. Hän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa ilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille, minkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.
Hän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen mieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka hänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.
Nähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja neekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta miestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän heilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja vähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen huuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.
Hiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun ja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja katseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.
Välistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni, että hän etsi molempia vanhuksia.
Tarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän huomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon halki Claytonia kohti.
Se oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan, mutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties olisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei Tarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.
Ei, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta silloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea taisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.
Hätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi jähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin kauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos milloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan sydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton, loordi Greystoken vanhin poika.
Ison pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja ylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden äärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että juuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä sitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa — todellinen loordi Greystoke.
Ilta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä nyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen oma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai palaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.
Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää; mutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin ja turvatonna Arrowin kapinoitsijain ja viidakon lukemattomien vaarojen käsiin.
Ehkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet rannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä selville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan. Ja niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon sinne päin, missä otaksui majan olevan.
Tarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon suoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli ajatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan käsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi hänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien kylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle miehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli. Hän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin tarkat silmät olivat keksineet.
Tarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen tämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin rannalle.
Aivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain kymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.
Clayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä kajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs koholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut. Varjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.
Voi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä ja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun valtavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen asetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle, että takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki sen, tuskin viidenkään metrin päässä — pitkän, notkean, lihaksisen ruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.
Peto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivat
Claytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.
Clayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään eikä kyennyt pakenemaan.
Mutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara, ajatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä olevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus, ikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli kyyristelevän leijonan nahkaan.
Tuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti heittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten kuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun leijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston jättiläinen hajareisin pedon selkään.
Salamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan kaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin takaapäin pystyyn — yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut sylikoiran.
Tämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan viidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.
Outo mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen voiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet taistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne olleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja pitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.
Hänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden työntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto kohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa asennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin, olisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että leijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui kuolleena maahan.
Silloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja heiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan huudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.
Edessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti, lukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia käsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa vasten jalokivimedaljonki.
Metsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti maasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan käydessään leijonan kimppuun.
Clayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä pelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta rohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean katseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä, ettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös, ettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.
Kun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen, veti villi — siksi Clayton häntä luuli — taas esiin veitsensä ja leikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta. Sitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan Claytonia ottamaan osaa ateriaan.
Vahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä raakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt noudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli pelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin Apinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan ovella.
Hänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua apinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa kieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan villipedon murahduksia.
Ei, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä, ettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.
Lopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri suuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.
Clayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli sitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta nähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin, tarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma siitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi toisen seurata vapaaehtoisesti.
Kun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei hänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin he vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät vaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui oksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan lähemmäksi.
Äkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta — vain yksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.
Majassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa tarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.
Neekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen päivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista. Valkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti häntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä paljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi vaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut miltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa, kun ne etsivät saalistaan.
Äkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän saattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja kaikki oli hetken verran hiljaa… Aarniometsänkin äänet vaikenivat hiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto nuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito painautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.
"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Hiljaa, Esmeralda!" sillä neekerittären nyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja vetäneen puoleensa pedon huomion.
Nyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä rapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan ympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen — ikkunan kohdalle, jonne tyttö tuijotti kauhusta kangistuen.
"Hyvä jumala!" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta vasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun ikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen pahaenteisinä.
"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän. "Jumalan nimessä, mitä nyt teemme?
Katso! Pian! Ikkunaan!"
Esmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti pelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi villin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä, oli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.
Leijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät nostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti kynsillään ristikon lujuutta.
Tyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi helpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan ikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja raapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun leijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi turvattomiin uhreihinsa.
Jos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman vahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta. Vähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea tehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi kaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon karvaiselta ihmissyöjältä.
Parikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen tavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se luopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo, jonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella painollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.
Tyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava ruho putosi takaisin maahan.
Yhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki osan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen käpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja hartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle sisään.
Kuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten ja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä murisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa voisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin saisivat pedon karkoitetuksi.
Jane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli häntä kaikin voimin.
"Esmeralda! Esmeralda!" huusi hän. "Auta minua, tai me olemme molemmat hukassa!"
Esmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli nälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.
Kauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen poikki, huutaen: "Oi taivas!"
Hän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä käydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman vaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman lihavaa ruumistaan.
Hetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka päämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään, mutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä. Sitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat mitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.
Esmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä tunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.
Tyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi kuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka tiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka Clayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.
Nopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan leijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului pamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane Porter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi, revolverin pudotessa hänen viereensä.
Mutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan toiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava pamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin, mutta vain hetkeksi.
Pian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin, mutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei käyttökelvoton.
Hän näki saaliinsa — molempien naisten — makaavan liikkumatta lattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä, tarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.
Hitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen.
Pian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!
Varovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se sattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli saatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet liukuisivat pian perästä.
Tällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.