VIIDESTOISTA LUKU
Metsänhaltija
Kuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti pahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se seikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen ylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan, että neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri tällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai petoa vastaan.
Mitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei Clayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli kuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä, sillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton, joka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian jäi auttamattomasti jälkeen.
Peläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken kuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta keveästi liukui hänen viereensä.
Silmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin epäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin eteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa hänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös puuhun.
Nyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan unohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien teitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä uskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen hitaudesta.
Notkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan korkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen kymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa myöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa, vaikka alla ammotti pimeä syvyys.
Ensimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla ja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää vaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön halki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli keskipäivällä pitkin Lontoon katuja.
Toisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja kuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille sitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään nähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina mukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan yläpuolella.
Vaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen nopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen oli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän kaksinkertaisen painonsa.
Äkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä korva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti tunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan, että Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet viidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin keveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan. Clayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin orava majan toiselle puolelle.
Englantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle juuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat menossa ikkunasta sisään. —
Kun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran kaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä viimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria saadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät hänen lihaansa.
Leijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuin
Jane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.
Hetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen, ja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna mutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.
Kuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien hampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus tajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin suun itseään kohti.
Kuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa olisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä lapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan äiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.
Jane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän painoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä ja —
Sabor päästi hirveän karjaisun.
Tyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla kohotti aseen omaa ohimoaan kohti.
Hän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki petoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki takana kahden miehen päät ja hartiat.
Kun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan, sai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon pitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken voimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.
Clayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti jotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.
Heidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä pitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä ripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.
Oli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja kynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman valkoisen tytön.
Mitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut ainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen, jota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian lopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä Jane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun apinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi tuntua turvallisemmalta.
Tarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän koetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli pistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä iskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla pedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan uskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen mies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.
Hitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen olkapäätkin ulkona.
Ja silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole hurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen, kuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä muistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat niin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät ikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.
Nopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja notkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille "koko nelsoniin", kuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista. Karjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta mustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.
Piesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi oudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote, joka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.
Yhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin niskaan, ja sen vastustus heikkeni.
Vihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja käsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi. Apinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin — ja rusahtaen taittuivat Saborin kaulanikamat.
Heti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänä
Clayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myös
Jane Porterin kauhistunut ääni:
"Cecil — herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?"
Clayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja pyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti kuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.
"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?" kuiskasi hän painautuen hänen lähelleen.
"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne, neiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää häntä."
Peloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia taistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.
Apinain Tarzan oli kadonnut.
Clayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, palasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.
"Se oli hirveä huuto!" sanoi Jane Porter. "Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta lähti ihmiskurkusta."
"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter", vastasi Clayton. "Tai ellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija."
Ja hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa — kuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä — hänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan — hänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.
"En käsitä koko asiaa", lopetti hän. "Ensin luulin häntä Apinain Tarzaniksi, mutta hän ei puhu eikä ymmärrä englantia, niin että se oletus ei pidä paikkaansa."
"Olkoon hän kuka tahansa", huudahti tyttö, "mutta häntä me saamme kiittää siitä, että vielä elämme, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä kauheassa viidakossa".
"Aamen", lisäsi Clayton lämpimästi.
"Siunatkoon, enkös minä olekaan kuollut?"
He kääntyivät ja näkivät Esmeraldan istuvan lattialla silmät pyöreinä päässä, ikäänkuin ei voisi uskoa näkemäänsä.
Kun Jane Porter oli ollut ampumaisillaan Esmeraldan, oli leijona juuri silloin karjahtanut, ja se pelasti neekerittären hengen, sillä tyttö oli vavahtanut, jolloin revolverin suu kääntyi syrjään ja luoti tunki vahinkoa tekemättä lattiaan.
Nyt laukesi Jane Porterin jännitys, ja hän heittäytyi penkille ja purskahti kirkuvaan, hysteeriseen nauruun.