KUUDESTOISTA LUKU
"Tuiki merkillistä"
Monen kilometrin päässä majasta etelään, hiekkaisella rantakaistaleella, seisoi kaksi vanhaa miestä väitellen.
Edessä oli aukea Atlantin valtameri, takana mustain maanosa ja ympärillä viidakon läpitunkematon pimeys.
Villit eläimet karjuivat ja murisivat, kauheita ja pahaenteisiä ääniä kantautui heidän korviinsa. He olivat kulkeneet pitkiä matkoja etsiessään leiripaikkaansa, mutta aina menneet väärään suuntaan. He olivat niin toivottomasti eksyksissä kuin jos äkkiä olisivat joutuneet toiseen maailmaan.
Tuollaisena hetkenä heidän älynsä joka kipinän täytyi kai kohdistua ylen tärkeään kysymykseen, josta riippui heidän elämänsä tai kuolemansa: kuinka he osaisivat takaisin majalle.
Samuel T. Philanderilla oli nyt puheenvuoro.
"Hyvä professori", sanoi hän, "minä olen yhä sitä mieltä, että elleivät Ferdinand ja Isabella viidennellätoista vuosisadalla olisi voittaneet Espanjan maureja, niin maailma olisi nyt ainakin tuhannen vuotta edistyneempi. Maurit olivat suvaitsevaisia ja vapaamielisiä maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita — juuri sitä ihmislajia, joka on luonut Amerikassa ja Euroopassa tapaamamme sivistyksen — kun sitävastoin espanjalaiset —"
"No, no, herra Philander", keskeytti professori Porter, "heidän uskontonsahan on ollut ja tulee aina olemaan sen tieteellisen edistyksen jarruna, joka…"
"Mitä ihmettä, herra professori!" huudahti herra Philander, joka oli kääntynyt katselemaan viidakkoa, "tuolta näyttää tulevan joku".
Professori Archimedes Q. Porter kääntyi likinäköisen herra
Philanderin osoittamaan suuntaan.
"No no, herra Philander", moitti hän. "Kuinka usein minun pitääkään kehoittaa teitä keskittämään älylliset kykynne, sillä vain keskittämällä voitte suunnata järjen korkeimmat voimat niihin tärkeihin tehtäviin, jotka luonnostaan lankeavat suurten henkien ratkaistavaksi. Ja nyt rikotte erittäin epähienolla tavalla kohteliaisuuden alkeita vastaan, kun keskellä oppinutta esitystänne kiinnitätte huomiota pelkkään nelijalkaiseen Felis-suvun jäseneen. Kuten sanoin, herra…"
"Taivas varjelkoon, professori, leijonako siellä on?" huusi herra Philander jännittäen heikkoja silmiään erottaakseen tummaa troopillista kasvullisuutta vasten kuvastuvan hämäräpiirteisen hahmon.
"Niin, niin, herra Philander, leijona se on, jos välttämättä tahdotte käyttää arkikieltä keskustelussanne. Mutta, kuten sanottu…"
"Anteeksi, herra professori!" keskeytti taas herra Philander. "Sallikaa minun huomauttaa, että viidennellätoista vuosisadalla voitetut maurit epäilemättä ainakin toistaiseksi tyytyvät suuresti valitettaviin oloihinsa, vaikka me lykkäämmekin keskustelun tuosta maailmaa kohdanneesta vahingosta siksi, kunnes voimme tuota Felis carnivoraa ihailla turvallisen välimatkan päästä."
Tällä välin leijona oli rauhallisen arvokkaasti tullut noin kymmenen askeleen päähän, mihin se seisahtui uteliaana tarkkailemaan vanhuksia.
Kuutamo valui rannalle, ja outo ryhmä näkyi selvästi keltaista hiekkaa vasten.
"Tuiki moitittavaa, tuiki moitittavaa!" huudahti professori Porter, äänessä pieni ärtymyksen värähdys. "En milloinkaan, herra Philander, en milloinkaan elämässäni ole kuullut, että näitä eläimiä päästettäisiin juoksentelemaan häkeistään. Varmasti ilmoitan tästä mieltäkuohuttavasta tapauksesta lähimmän eläintieteellisen puutarhan johtajille."
"Aivan oikein, professori", sanoi herra Philander, "ja mitä pikemmin, sitä parempi. Lähtekäämme nyt."
Tarttuen professorin käsivarteen herra Philander läksi siihen suuntaan, joka nopeammin veisi niin kauas kuin suinkin leijonasta. He olivat astelleet vain vähän matkaa, kun herra Philander taaksensa vilkaistessaan huomasi, että leijona seurasi heitä. Hän tarttui vastustelevaan professoriin tiukemmin ja lisäsi vauhtiaan.
"Kuten sanoin, herra Philander…", toisti professori Porter.
Herra Philander vilkaisi jälleen taakseen. Leijonakin oli jouduttanut askeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.
"Se ajaa meitä takaa!" huohotti herra Philander ja alkoi juosta.
"No no herra Philander", nuhteli professori, "tällainen säädytön kiire ei mitenkään sovellu oppineille miehille. Mitä ajattelisivatkaan ystävämme, jos sattumalta näkisivät narrimaisen käytöksemme? Pyydän, astukaamme vähän arvokkaammin."
Herra Philander vilkaisi taas salavihkaa taakseen.
Voi kauheata! Leijona hypähteli kevyin askelin tuskin viiden jalan päässä heidän perässään.
Herra Philander päästi professorin käsivarren ja lähti vinhan laukan, jota ei ammattijuoksijankaan olisi tarvinnut hävetä.
"Kuten sanoin, herra Philander…", huusi professori Porter, kun hänkin otti jalat alleen, sillä hän oli nähnyt vilahduksen julmista keltaisista silmistä ja puoliavoimesta kidasta, joka oli perin tuskastuttavan lähellä hänen persoonaansa.
Liehuvin takinliepein, kiiltävä hattu päässään, professori Archimedes
Q. Porter pakeni kuutamossa herra Samuel T. Philanderin kintereillä.
Heidän eteensä sattui mäenharja, jolla myös rehoitti viidakon tiheätä kasvullisuutta, ja sinne, suojaavien puiden turvaan herra Samuel T. Philander nyt suuntasi ällistyttävän tarmokkaat loikkauksensa, mutta samalla tarkkasi sieltä lehvien lomasta kaksi tiukkaa silmää uteliaina tätä kilpajuoksua.
Siellä oli Apinain Tarzan virnistellen katselemassa merkillistä leskisilläoloa.
Hän ymmärsi, että leijonan puolesta nuo kaksi vanhusta saivat olla kutakuinkin rauhassa. Jo se seikka, että Numa oli päästänyt näin helpon saaliin kynsistään, ilmaisi Tarzanille, että pedon maha oli täynnä.
Se saattaisi ehkä ajaa heitä, kunnes taas tulisi nälkä, mutta otaksuttavampaa oli, että ellei sitä ärsytettäisi, se pian väsyisi leikkiin ja vetäytyisi viidakkoluolaansa.
Pahimpana vaarana oli muuten se, että jompikumpi miehistä ehkä kompastuisi ja kaatuisi, sillä silloin keltainen pahahenki olisi heti käynyt onnettomaan käsiksi, voimatta hillitä murhanhimoaan.
Tarzan laskeutui siis kiireesti sen puun alaoksalle, jota pakolaiset lähenivät, ja kun herra Samuel T. Philander tuli huohottaen ja hengästyneenä eikä enää olisi jaksanut kiivetä turvaan oksalle, kumartui Tarzan, tarttui hänen takinkaulukseensa ja nosti hänet viereensä istumaan.
Seuraavassa hetkessä joutui professori saman ystävällisen käsittelyn alaiseksi ja pääsi suojaan, karjuvan Numan juuri loikatessa saadakseen kynsiinsä saaliin, joka oli siltä niin odottamatta siepattu.
Hetken aikaa molemmat miehet puuskuttivat oksalla Tarzanin nojatessa selkäänsä runkoon ja tarkastellessa heitä puolittain uteliaana, puolittain huvitettuna.
Puheenvuoron otti aluksi professori.
"Minuun koskee kovasti, herra Philander, että olette osoittanut sellaista miehekkyyden puutetta alempaan luomakuntaan kuuluvan olion edessä ja pelollanne saanut minutkin kiihtymään. Minun täytyy siis alusta saakka ryhtyä kantaani selittämään. Kuten siis sanoin, herra Philander, kun minut keskeytitte…"
"Professori Archimedes Q. Porter", tarttui puheeseen herra Philander jääkylmästi, "nyt on menty niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi rikos, joka on vain verhottu hyveen viittaan. Te olette syyttänyt minua pelkuruudesta. Näytätte vihjaisevan, että juoksitte vain saadaksenne minut kiinni ettekä pelastuaksenne leijonan kynsistä. Olkaa varuillanne, professori Arkhimedes Q. Porter! Minä olen epätoivoon joutunut mies. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla täysi."
"No no, herra Philander, no, no!" tyynnytti professori Porter. "Te unohdatte säädyllisyyden."
"En unohda vielä mitään, professori Archimedes Q. Porter, mutta uskokaa minua, herra, että pian voisin unohtaa huomattavan asemanne tieteellisessä maailmassa ja harmaat hiuksenne."
Professori istui vaiti muutaman minuutin, ja pimeys peitti sen katkeran hymyn, joka väreili hänen kurttuisilla kasvoillaan. Äkkiä hän virkkoi:
"Kuulkaas nyt, Philander, jos te haluatte tapella, ottakaa takki päältänne ja tulkaa alas maahan, ja minä annan teille päihin yhtä nokkelasti kuin kuusikymmentä vuotta sitten Läski-Evansin aitan takana."
"Archie!" läähätti hämmästynyt herra Philander. "Kuinka hyvältä tuo kuuluu! Kun käyttäydytte ihmisen tavoin, pidän teistä paljon, mutta parinakymmenenä viime vuonna on näyttänyt siltä kuin olisitte melkein unohtanut inhimillisen luonnon."
Professori ojensi laihan, vapisevan käden ja hapuili pimeässä, kunnes tapasi vanhan ystävänsä olan.
"Suokaa anteeksi, Samuel", sanoi hän hiljaa. "Siitä ei ole vielä täyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti olen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne senjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen."
Toinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen olallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin tulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.
Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän alapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento oli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti — liikkumatta kuin veistos.
"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi", sanoi professori vihdoin. "Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni."
"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori", vastasi herra Philander. "Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan, että minutkin joku veti tänne — joku tai joitakuita on varmaankin tässä samassa puussa."
"Mitä?" huudahti professori Porter. "Oletteko asiasta aivan varma, herra Philander?"
"Ihan varma, professori", vakuutti herra Philander. "Ja olen sitä mieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan vieressämme, professori?"
"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!" sanoi professori
Porter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.
Juuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli liikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta päätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin korviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.
Molemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät leijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän vertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä viidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.
"Leijonakin vapisee pelosta", kuiskasi herra Philander.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" mumisi professori Porter tarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen tasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt. Molempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä hetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori Porterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken aikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille miehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta maahan, pidellen toisistaan kiinni.
Kului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat varmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan kipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät kaiken liikkumisen mahdottomaksi.
Vihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen hämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän koukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.
"Tuiki merkillistä, tuiki", jupisi hän.
"Jumalan kiitos, professori", kuiskasi herra Philander kiihkeästi, "ette siis ole kuollut?"
"No no, herra Philander, no no", rauhoitti professori Porter. "Oikein varmaa se ei vielä ole."
Raskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa. Mikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän sitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä — se liikkui!
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi hän.
"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?" kysyi herra Philander hämmästyneenä.
Professori Porter ei suvainnut vastata mitään tähän lapselliseen kysymykseen. Sensijaan hän nosti hellävaroen päänsä maasta ja nyökäytteli sitä viitisen kertaa edestakaisin.
"Tuiki merkillistä", mumisi hän. "Sekään ei ole loukkaantunut."
Herra Philander ei ollut liikkunut paikaltaan; hän ei ollut uskaltanut yrittääkään. Kuinka ihminen voisikaan liikkua, kun kädet, jalat ja selkä olivat poikki?
Hänen toinen silmänsä oli hautautunut pehmeään liejuun, toisella hän tirkisteli professori Porterin kummallisia temppuja.
"Kuinka surullista!" sanoi herra Philander puoliääneen. "Aivotärähdys on vienyt häneltä järjen! Kuinka surullista todellakin, niin nuori kuin hän vielä on!"
Professori Porter käännähti vatsalleen, koukisti varovasti selkäänsä, kunnes oli ison uroskissan kaltainen haukkuvan koiran sitä ahdistaessa. Sitten hän suoristautui ja tunnusteli tomumajansa eri osia.
"Kaikki kunnossa!" huudahti hän. "Tuiki merkillistä!"
Nyt hän nousi ja luoden silmäyksen herra Samuel T. Philanderin yhä liikkumattomaan hahmoon sanoi:
"No no, herra Philander, ei nyt sovi loikoa ja kuhnailla. Meidän on noustava ja ryhdyttävä hommiin."
Herra Philander nosti mutaan painuneen toisen silmänsä ja katsahti sanattomassa raivossa professori Porteriin. Sitten hän koetti nousta. Eikä kukaan olisi voinut enemmän hämmästyä kuin hän itse, sillä jo ensi yritys onnistui täydellisesti.
Kuitenkin häntä vielä kuohutti professori Porterin väärä syytös, ja hän oli juuri antaa kireän vastauksen, kun samassa huomasi heistä jonkun askeleen päässä seisovan oudon olennon, joka tähysteli heitä tarkasti.
Professori Porter oli löytänyt silkkihattunsa, harjannut sitä huolellisesti takkinsa hihalla ja pannut sen taas päähänsä. Huomatessaan herra Philanderin viittaavan johonkin takanaan olevaan hän kääntyi ja näki edessään liikkumatonna seisovan jättiläisen, joka oli ihan alasti, ellei oteta lukuun lannevaatetta ja muutamia metallikoristeita.
"Hyvää iltaa, herra!" sanoi professori kohauttaen hattuaan.
Vastaukseksi jättiläinen viittasi heitä seuraamaan ja lähti sitten pitkin rantaa sinne päin, mistä he juuri olivat tulleet. "Luulen, että on viisainta seurata häntä", sanoi herra Philander.
"No no, herra Philander", vastasi professori, "hetki sitten te esititte mitä loogillisimpia todistuksia tukeaksenne väitettänne, että leiri oli meistä suoraan etelään. Aluksi epäilin, mutta vihdoin saitte minut uskomaan, ja nyt olen varma, että etelään meidän on mentävä päästäksemme ystäviemme luo. Siksipä minä lähden edelleenkin etelään."
"Mutta, professori Porter, tämä mies voi tietää asian paremmin kuin kumpikaan meistä. Hän näyttää olevan täältä syntyisin. Seuratkaamme häntä edes vähän matkaa."
"No no, herra Philander", huomautti taas professori, "toisen on vaikea saada mitään minun päähäni, mutta kun se kerran on tapahtunut, pysyy se siellä peruuttamatta. Minä jatkan siis siihen suuntaan, jonne itse tahdon, vaikkapa minun pitäisi perille päästäkseni kulkea koko Afrikan ympäri."
Väittelyn keskeytti Tarzan, joka palasi heidän luokseen, nähtyään, etteivät he seuranneet häntä.
Taas hän antoi heille merkkejä, mutta he yhä kiistelivät.
Silloin apinamies menetti malttinsa heidän typeryytensä vuoksi. Hän tarttui pelästynyttä herra Philanderia olkaan ja ennenkuin tämä arvoisa herra tiesi, aiottiinko hänet tappaa vai ainoastaan runnella raajarikoksi, oli Tarzan sitonut köytensä toisen pään tukevasti herra Philanderin kaulaan.
"No no, herra Philander", moitti professori Porter, "teidän arvollenne ei mitenkään sovi, että alistutte noin häpeälliseen kohteluun."
Mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun häneen itseensäkin tartuttiin ja hänenkin kaulansa sidottiin samaan köyteen. Sitten Tarzan lähti matkalle pohjoiseen, laahaten mukanaan pahasti säikähtynyttä professoria ja tämän sihteeriä.
Syvän hiljaisuuden vallitessa marssivat nämä kaksi vanhusta, ja kun olivat väsyneitä ja toivottomia, tuntui matka heistä kestävän tunteja; mutta pienelle mäelle tultaessa yllätti heidät ilo, sillä edessään, tuskin sadan metrin päässä, he näkivät majan.
Silloin Tarzan päästi heidät vapaiksi ja osoittaen pikku rakennusta katosi läheiseen viidakkoon.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" huohotti professori. "Mutta nyt näette, herra Philander, että olin oikeassa, kuten tavallisesti. Jos ette olisi ollut niin itsepäinen, olisimme säästyneet monilta nöyryyttäviltä, etten sanoisi vaarallisilta tapahtumilta. Pyydän, että tästälähin annatte kypsyneemmän ja käytännöllisemmän hengen johtaa itseänne, kun viisaat neuvot ovat tarpeen."
Herra Samuel T. Philander oli niin hyvillään seikkailun onnellisesta päättymisestä, ettei loukkaantunut professorin pistosanoista. Hän vain tarttui ystävänsä käsivarteen ja hoputti häntä majalle päin.
Suuri oli haaksirikkoisten ilo, kun heidän pieni joukkonsa taas oli koolla. Vielä päivän sarastaessa he kertoivat seikkailujaan ja lausuivat arveluita kummallisesti vartijastaan ja suojelijastaan, jonka olivat tällä autiolla rannalla tavanneet.
Esmeralda uskoi varmasti, ettei se ollut kukaan muu kuin Jumalan enkeli, joka oli erityisesti lähetetty heistä huolta pitämään.
"Jos olisitte nähnyt hänen syövän leijonan raakaa lihaa, Esmeralda", sanoi Clayton nauraen, "niin olisitte varmaan pitänyt häntä jokseenkin aineellisena enkelinä".
"Liha ei muuta asiaa, massa Clayton", vastasi Esmeralda, "mutta luulen, että Herra on unohtanut antaa hänelle mukaan tulitikkuja, kun hänet pantiin niin kovalla kiireellä lähtemään avuksemme. Eikä kukaan voi ilman tikkuja keittää."
"Hänen äänessään ei myöskään ollut mitään taivaallista", virkkoi Jane Porter hiukan väristen, kun muisti leijonan tappamista seurannutta hirveää karjuntaa.
"Ei myöskään soveltuisi minun käsitykseeni jumalaisista sanansaattajista", huomautti professori Porter, "se seikka, että tuo — hm herrasmies sitoi kaksi kunnioitettavaa oppinutta vierekkäin ja laahasi heitä viidakon halki, ikäänkuin he olisivat olleet härkiä."