SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Hautajaisia
Kun päivä nyt oli valjennut, alkoi pieni seurue, josta kukaan ei ollut syönyt eikä nukkunut edellisestä aamusta saakka, hommata itselleen ruokaa.
Arrowin kapinoitsijat olivat tuoneet maihin pienen varaston kuivattua lihaa, säilykelientä ja vihanneksia, korppuja, vehnäjauhoja, teetä ja kahvia näille viidelle, jotka he olivat muuten jättäneet oman onnensa nojaan ja jotka nyt kiiruhtivat tyydyttämään nälkäänsä pitkällisen paaston jälkeen.
Seuraavana toimena oli saattaa maja asuttavaan kuntoon, ja siksi päätettiin heti poistaa hirveät muistot siitä murhenäytelmästä, joka siellä oli jolloinkin menneinä päivinä tapahtunut.
Professori Porter ja herra Philander olivat syventyneet tutkimaan luurankoja. Molempien isompien he ilmoittivat kuuluneen valkoisen rodun miehelle ja naiselle.
Pientä luurankoa tarkastettiin vain ohimennen. Kun se oli kehdossa, saattoi jo siitäkin päättää, että se oli ollut onnettoman pariskunnan lapsi.
Kun isompaa luurankoa sovitettiin hautauskuntoon, löysi Clayton raskaan kultasormuksen, joka ilmeisesti oli ollut miehen sormessa hänen kuollessaan, sillä sormen hoikka luu oli vielä tuossa kultaisen korun ympäröimänä. Otettuaan sen käteensä lähemmin tarkastettavakseen Clayton huudahti hämmästyksestä, sillä sormuksessa oli Greystoke-suvun vaakuna.
Samaan aikaan Jane Porter tapasi kaapista kirjoja ja avatessaan erään nimilehden näki kirjoituksen John Clayton, Lontoo. Toisessa kirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimi Greystoke.
"Herra Clayton!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee? Näissähän on jonkun sukulaisenne nimi!"
"Ja tässä", vastasi Clayton vakavana, "on Greystoke-suvun suuri sormus, joka on ollut hukassa siitä asti kuin setäni John Clayton, entinen loordi Greystoke, katosi jäljettömiin. Luultiin hänen hukkuneen mereen."
"Mutta kuinka selitätte, että nämä esineet ovat joutuneet tänne
Afrikan villiin viidakkoon?"
"Siihen on vain yksi selitys mahdollinen, neiti Porter", vastasi Clayton. "Setäni ei hukkunut, vaan kuoli tässä majassa, ja tuossa lattialla on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."
"Silloin on tämä varmaankin ollut lady Greystoke", sanoi Jane Porter totisena, osoittaen vuoteelle jäänyttä luurankoa.
"Niin juuri, se kaunis lady Alice", vastasi Clayton, "jonka monista hyveistä ja persoonallisesta viehätysvoimasta olen usein kuullut äitini ja isäni puhuvan. Onneton naisparka!" mutisi hän surullisena.
Hartaan ja juhlallisen tunnelman vallitessa haudattiin loordi ja lady Greystoken luurangot heidän afrikkalaisen majansa edustalle, ja heidän keskelleen laskettiin Kaala-apinan lapsen hennot luut.
Sovitellessaan lapsen pieniä luita purjekankaan palaseen alkoi herra Philander äkkiä tarkastella kalloa yksityiskohtaisesti. Sitten hän kutsui luokseen professori Porterin, ja molemmat keskustelivat matalalla äänellä hyvän aikaa.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi professori Porter.
"Meidän pitää heti ilmoittaa herra Claytonille, mitä olemme huomanneet!"
"No no, herra Philander, no no!" väitti vastaan professori Archimedes
Q. Porter. "Annetaan kuolleiden olla rauhassa."
Ja sitten tämä valkohapsinen vanhus luki hautajaissanat tämän merkillisen haudan partaalla, neljän seuralaisensa seisoessa kumartuneina ja paljain päin hänen ympärillään.
Korkealla puussa lymyten tarkkasi Apinain Tarzan tätä juhlallista toimitusta, mutta erityisesti kiintyi hänen huomionsa Jane Porterin suloisiin kasvoihin ja siroon vartaloon.
Hänen yksinkertaisessa, kesyttömässä sydämessään heräsi uusia tunteita. Hän ei voinut niitä itsekään ymmärtää. Hän ei tiennyt, miksi hänen teki niin kovasti mielensä katsella näitä ihmisiä tai miksi hän oli nähnyt sellaista vaivaa pelastaakseen nuo kolme miestä. Mutta sen hän käsitti hyvinkin, miksi hän oli estänyt Saborin raatelemasta vieraan tytön hentoa ruumista.
Miehet olivat kaiketi tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Marakatti Manukin oli heitä älykkäämpi. Jos nämä olivat hänen omaa rotuaan, niin ei todella ollut syytä ylpeilyyn.
Mutta tyttö, ah — se oli aivan toinen asia. Tosin Tarzan ei osannut sitä itselleen selittää, mutta hän tajusi, että tyttö oli luotu suojeltavaksi, ja että hän itse oli luotu tytön suojelijaksi.
Hän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan, haudatakseen vain vanhoja luita. Siinä ei varmastikaan ollut järkeä; eihän kukaan tahtonut varastaa vanhoja luita. Jos niissä olisi ollut lihaa, olisi hän ymmärtänyt, sillä vain maahan kätkemällä voi saalistaan suojella Dangolta, hyeenalta, ynnä muilta viidakon ryöväreiltä.
Kun hauta oli luotu umpeen, lähti seurue takaisin majalle päin, ja Esmeralda vuodatti yhä runsaasti kyyneleitä niiden kahden vuoksi, joista hän ei ollut ennen kuullut ja jotka olivat kuolleet kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta äkkiä hän sattui katsahtamaan satamaan päin ja hänen kyyneleensä kuivuivat heti.
"Katsokaa noita kelvottomia!" huusi hän viitaten Arrowia kohti.
"Tuolla ne menee tiehensä ja me jäädään tälle kirotulle saarelle."
Ja totta olikin, että Arrow hiljalleen lipui sataman suusta aavalle merelle.
"He lupasivat jättää meille kiväärejä ja ampumatarpeita", huomautti
Clayton. "Ne viheliäiset otukset."
"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi", sanoi Jane Porter. "King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran inhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan."
"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme", sanoi professori Porter. "Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille, sillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon."
Jane Porter katsoi isäänsä surullisesti.
"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä", vastasi hän, "sillä juuri aarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän hirveään erämaahan".
"No no, lapsi, no no!" muistutti professori Porter. "Sinä olet hyvä tytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa." Ja sitten hän kääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän takana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.
Hänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen, kääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:
"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille retkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte häntä tarkasti silmällä."
"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi", vastasi herra Philander huokaisten ja päätään pudistaen. "Luulenpa, että hän nyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että eilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti Jane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää…"
"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki häntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä mitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa teidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus teidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta oppineisuuden ja viisauden välillä."
Herra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja lähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen käsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen kohteliaisuus.
Tarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka oli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat Arrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle merkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen sitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne päin se suuntasi kulkunsa.
Liikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä myöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä olikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.
Maan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen kulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt kaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin suinkin.
Tarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi hartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat silmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella taivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa aavalla merellä.
Melkein samaan aikaan sen huomasi myöskin Arrowin tähystäjä, ja Tarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus kääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi keulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin pieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.
Vihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet päästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin vesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta merimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä Tarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi Tarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.
Pari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin ja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella rannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.
Miehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui muutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka oli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.
"Tässä on hyvä paikka", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaen
Tarzanin puun alustaa.
"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin", vastasi eräs hänen kumppaneistaan. "Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin takavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että joku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia."
Rottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat hitaasti kuokkineen ja lapioineen.
"Pitäkää kiirettä!" huusi Snipes.
"Älä rähise!" vastasi eräs miehistä happamesti. "Et sinä mikään amiraali ole, senkin krapu."
"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!" huusi
Snipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.
"Älkää nyt pojat, riidelkö", varoitti eräs, joka ei vielä ollut puhunut. "Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?"
"Oikein", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan Snipesin itsevaltaista käytöstä, "mutta ei tässä sakissa kannata kenenkään nokkaansa nostella".
"Kaivakaa, pojat, tästä", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun juurella. "Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta löydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja tuokaa arkku tänne."
"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?" kysyi äskeinen riitelijä. "Sinäkö vain komentelet?"
"Tee sinä vain työtä", murisi Snipes. "Et kai luule, että kapteeni tarttuisi lapioon, vai mitä?"
Kaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt Snipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut kapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta virikettä heidän vihalleen.
"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun olkasi niin penteleen kipeä ole", sanoi Tarrant, se merimies, joka ensin oli hänelle puhunut.
"En, vaikka lempo olisi", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen revolverin perää.
"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio kelpaa…" Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien hautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.
Hetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon uhria. Sitten yksi heistä virkkoi:
"Oikein tehty sille öykkärille!"
Eräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää, heitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin ryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten mieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.
Kun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä laajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.
"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan", selitti hän.
Toiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa, jotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua varten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin että sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata lapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli kauttaaltaan tasainen.
Sitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin hautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet, jotka jäivät miesten saaliiksi.
Hauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa hajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin luonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä siitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.
Kun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja lähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.
Tuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt paljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan levittivät joka purjeen ja Arrow viiletti myötätuulessa hyvää vauhtia pakoon lounaista kohti.
Tarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui kauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.
Ihmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot! Kuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa elää turvallisena!
Hän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku sisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta mutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa…
Ahaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne ja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.
Tarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän tarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian hän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.
Hän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt merimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen paljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi paljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti lojumaan sen reunalle.
Sitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän nosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän kuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi kaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.
Neljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan — Apinain Tarzan nosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään viidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.
Raskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään puusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja pitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja hän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon vesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden alimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain kokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät kaameita tappojuhliaan.
Keskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa kuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa, mutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta kuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.
Miksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen arvoa?
Apinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli apina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat hänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet eivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä matkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen luonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin apinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä oli.
Mutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin taidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.
Kun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan pimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt avaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä vuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli jättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja niinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin päivällä.
Hän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan käytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä ne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne saatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa oli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.
Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.
Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.
Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan! Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!
Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona. Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen vaipuneena.
Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä — kuten ei nuori mieskään ollut ymmärtänyt — ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön pois ikkunan luota.
Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.
Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.
Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja huoneessa oli kaikki mustaa.
Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.
Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä kalliine aarteineen takaisin.
Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.