KAHDEKSASTOISTA LUKU
Viidakon vero
Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus, kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä ihmeellistä kirjoitusta.
Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea, mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.
Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento, jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä, vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.
Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia, joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.
Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki uutta ja käsittämätöntä.
Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.
Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä hätkähti ilosta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.
Hän luki seuraavaa:
Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä leveyttä. (Niin sanoo herra Clayton.)
Helmikuun 3 (?) p:nä 190..
Rakas Hazel!
Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme — olkoon se mikä tahansa.
Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä, jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon. Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle, tuli totuus ilmi.
Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752 kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja. Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?
Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.
Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien omistajiksi.
Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässä
Espanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisen
päällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet.
Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun,
sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitä
ohjaamaan merellä.
Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat, joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista aarrearkuista yhden pelastetuksi.
Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli jäljellä — kirjeen kirjoittaja.
Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi, eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.
Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.
Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.
Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.
Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.
Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että kivet oli merkitty X:llä, — etpä voi aavistaakaan, millaiselta se kartta näytti.
Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.
Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!
Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta, mutta herra Philander ja Clayton — tämä liittyi meihin Lontoossa vain seikkailun halusta — olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.
Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.
Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.
Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin, sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko päällystönsä.
Oh, se oli hirveää — sitä ei voi edes kirjoittaa.
He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa, King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme nojaan.
He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo, että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan ohjaamisesta.
Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.
Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas, mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa minua kovasti — tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh, olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!
Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.
Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.
Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella "kamalata", kuten Esmeralda sanoisi.
Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton, isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.
Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.
Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.
Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.
Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä, niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.
Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. —
Uskollinen ystäväsi
Jane Porter.
HAZEL STRONGILLE, BALTIMORE, MD.
Luettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen. Siinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli vaikea päästä niistä selville.
He eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa se heille.
Asuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen katoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta tuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.
Niistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen alle:
"Minä olen Apinain Tarzan."
Hän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.
Ruuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä hankkisi heille.
Seuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta paikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli kummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen viimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.
"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko ajan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!"
"Mutta hän on meille ystävällinen", vakuutti Clayton, "kun hän on palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa, ja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin kouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta kaadetun villikarjun".
Siitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle tuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi, toisinaan jotakin outoa syötävää — Mbongan kylästä näpistettyjä kassava-kakkuja — taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.
Tarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille tuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin ahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.
Hän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän kanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille tuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin päivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.
Majan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat mennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.
Kului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi hajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen väijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut nuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen kun piti pysytellä professorin henkivartijana.
Vihdoin Tarzan päätti käydä majalla.
Oli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle tarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä oli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje ilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.
Professori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen kintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään takaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen takaa-ajettaviksi.
Kun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda viidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä kauemmaksi majan luota.
Tarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista valkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti, pelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet luopumaan suunnitelmastaan.
Hän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki mieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin häntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin niin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen konsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.
Odottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään hän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen perille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä ajatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:
"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette minun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille parhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä viidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon metsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin kaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin kirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille ja että Apinain Tarzan rakastaa teitä."
Kun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori intiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa, joka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.
Hetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta naisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen rakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. —
Clayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra Philander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi kysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän pahimman pelkonsa.
Jane Porter ja Esmeralda olivat poissa.
Hetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana viidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili siellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman ruumiin.
Hän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä sydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.
"Esmeralda!" huusi hän naisen korvaan. "Esmeralda! Jumalan nimessä, missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?"
Neekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon ympärillään.
"Oi taivas!" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.
Nyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.
"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?" kysyi vanha professori. "Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi ottanut pienen tyttöni minulta."
"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan", vastasi Clayton. "Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!" huusi hän taas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.
"Oi taivas, antakaa minun kuolla!" huusi naisparka silmät yhä ummessa. "Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää nähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan Esmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt, totisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta…"
"No no, Esmeralda", keskeytti Clayton. "Minä tässä vain olen, —
Clayton. Avatkaa silmänne!"
Esmeralda totteli käskyä.
"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.
"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.
"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.
"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.
"Suuri karvainen hirviö."
"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean ajatuksen.
"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa kultastani…" Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.
Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta, että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.
Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.
Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua Claytonin sydämestä.
"Nyt minä menen makuulle", sanoi vanhus, "ja koetan vähän nukkua. Varhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin paljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes löydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin."
Hänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut omiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin professori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät — professori Porter ei milloinkaan palaisi viidakosta.
Vihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin kumaraiselle olalle.
"Minä tulen tietysti kanssanne", sanoi hän. "Te olette puhunut meidän molempien puolesta."
"Tiesin, että tarjoutuisitte — että haluaisitte tulla mukaani etsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan voi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan kohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas tyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat lehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä, ja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa kuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun tyttäreni — ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä."
"Minä tulen sittenkin mukaanne", sanoi Clayton yksinkertaisesti.
Vanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin tarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden, joka paloi nuoren miehen sydämessä — rakkauden hänen tyttäreensä.
Hän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin mietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja satunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle ilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa. Nyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.
"Kuten haluatte", vastasi hän.
"Minut saatte myös ottaa lukuun", huomautti herra Philander.
"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni", väitti professori Porter. "Emme saa kaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään, eikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään. Kauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme nyt vähän nukkua…"